Mistä on paras perusmättö tehty?

Vetistä, ylihinnoiteltua, surkeaa. Harmittava grilliruokakokemus sai minut pohtimaan, mistä on hyvät grillikioskit tehty.

Ensinnäkään grillejä ei saa koskaan sortua tuomitsemaan ulkomuodon perusteella. Monesti vaatimattomimman näköinen pulju nauttii paikallisten keskuudessa suurinta suosioita. Sisustus viime vuosituhannen puolelta tuo katu-uskottavuutta: täältä saa rehellistä ja oikeaa grillisapuskaa.

Netistä kyllä löytyy yllin kyllin mielipiteitä siitä, millaista grilliruuan kuuluu olla. Tärkeintä näyttää olevan annoksen koko. Sen pitää olla äijäruokaa miehekkäässä annoskoossa. Hyvää perusmättöä, mutta älä vie tänne vaimoasi hääpäivänä, oli joku kommentoinut. Vuolaimmat kehut saa, kun maha tulee täyteen mieluiten vielä niin, että kaikkea ei jaksa syödä.

Ehkä grilliruoka asettuu vastakohdaksi pakotetulle terveellisyydelle, nopsaan vaihtuville ruokatrendeille ja viimeisen päälle mietityille annoskokonaisuuksille. Se antaa luvan varmaan ja yksinkertaiseen nautintoon.

Positiivisena nähdään nimenomaan perinteinen grilliruoka. Puhutaan myös aidosta suomalaisesta grillistä ja kunnon vanhan kansan grillistä. Grillejä ajatellaan katoavana kansanperinteenä niin kuin tuohivirsuja.

Kyseessähän on kuitenkin vasta viime vuosisadan puolivälin paikkeilla syntynyt konsepti. Eikä nyt niin erityisen suomalainenkaan.

Olen liian nuori ymmärtämään grillikiskoihin liitettyä nostalgisuutta. Sen takia tutkailenkin ilmiötä kiinnostuneena. Grillikioskeista on tullut joillekin pyhiinvaelluskohteita, eläviä reliikkejä menneisyydestä.

Kenties kasvojen upottaminen paperien väliin sujautettuun hampurilaiseen vie aikamatkalle vuosikymmenten taa. Aikaan, jolloin rahana oli markka ja kaikki paremmin. Rasvasta ja suolastakaan ei silloin saarnattu.

Sydän- ja verisuonisairauksia grilliruoka ei ole vähentänyt, mutta pumppaa se silti eloa hiljeneviin maaseudun taajamiin. Se on aidosti paikallista yrittämistä. Hampurilaista, porilaista, lihapiirakkaa illasta ja vuodesta toiseen. Ja tietenkin makkaraperunoita eli makkispekkiksiä näin kavereiden kesken.

Makkaraperunoita voi toki tehdä kotonakin, mutta fiilis ei ole sama. Makkaraa ja ranskalaisia ei saa käristettyä tarpeeksi hyvin. Eikä niihin myöskään saa kunnon sörsselikimaraa tai sivumakuna aavistuksen liian pitkään rasvakeittimessä oleillutta öljyä.

Kun makkarat ja perunat on askissa, luukulta kysytään, tuleeko kaikilla mausteilla. Jos nyt jätettäisiin vähän muillekin, eh heh.

Kun kellertävän styroksisen kotelon saa vihdoin käsiinsä, olo on kuin pitelisi suurtakin aarrearkkua. Kannen alta paljastuu ihanuus, joka tänäkin kesänä virvoittaa monta juhlijaa, matkaajaa ja raskaan työn raatajaa.