”Mitäpä tiedät radiatamännystä?”

Puuseppänä hiljattain aloittaneen kaverini kysymys yllätti puhelimessa kesken työpäivän. Päässä löi hetken tyhjää ja vaihdoin sukkelasti puheenaihetta.

Keskustelun aikana googletin hätäpäissäni lajinimen ja vastaukseksi hakukone tarjosi kuvia saunan lauteista.

Suomalaiset takalistot siis painuvat toisinaan Australian tai Chilen puuplantaaseilta rahdatulle mysteeripuulle.

Wikipedian mukaan lajin oikeampi nimi on montereynmänty ja se on kotoisin Kaliforniasta. Nopeakasvuisena lajina sitä on keksitty viljellä eteläisellä pallonpuoliskolla niin sahattavaksi kuin kuidutettavaksikin.

Kyseessähän taitaa olla melkoinen superpuu! Plantaaseilla rungot pystykarsitaan niin tehokkaasti, että peräti kaksi kolmasosaa rungosta saadaan oksattomaksi. Sahatavara tuntuu kelpaavan joka paikkaan ja loppurungosta keitellään painopaperiin sopivaa sellua.

”Ilmeisesti Suomesta ei löydy kaupallista toimijaa, joka myisi kohtuuhinnalla laadukasta kotimaista puusepän käyttöön sopivaa puuta”, kaverini jatkoi harmitteluaan.

Aiemmin olen tunnustanut hänelle olevani autuaan tietämätön tervalepän ja muiden harvemmin kaupankäynnin kohteena olevien puulajien pystykauppahinnoista.

Sen paremmin en ole perehtynyt siihen, poimitaanko laatutyviä korjuissa sivuun tai miten suuri osa hellästi pystykarsituista koivikoista välttää vaneritehtaan ja päätyy puusepän verstaalle.

Todellista A-luokan tukkia löytyy leimikosta yleensä vain pieniä määriä ja kuljetusetäisyydet tarvitsijan verstaalle saattavat nousta huimiksi.

Pieniä määriä laadukasta puuta käyttävä käsityöläinen ei toimi samalla tavalla kuin suursaha, jota muutamat poikaoksat ja lahot rungot eivät hetkauta suuntaan tai toiseen.

Puusepänpuun kuivaus on aikaavievää puuhaa. Pari vuotta pihalla taapelissa maattuaan puu tuodaan sisälle kuivamaan lopulliseen viiden prosentin käyttökosteuteensa. Ilman uunia sitä saa odotella kauan.

Kun puun kaatohetki on jo kauan sitten häipynyt lähimuistin lokeroista, on aika tarkastaa lopputulos. Minkälaisia halkeamia kuivauksessa on lopulta päässyt syntymään tai onko sinistäjäsieni löytänyt tiensä ulkotaapeliin.

Vuosien saatossa hintakin on noussut huimasti. Esimerkiksi parhaan laadun koivu maksaa noin viisitoistakertaisesti sen, mitä MT:n puukauppajutussa keskiviikkoisin lukee.

Muodissa tuntuukin olevan puun kierrätys. Esimerkiksi vanhat ovet taipuvat ihmeen näppärästi pöytälevyiksi.

Myös puistopuut kelpaavat monille puusepille. Kaupunkien kaataessa kujannepuita hätävarjelun liioitteluna käsityöläinen kiittää erikoisesta ja edullisesta materiaalista.

Puun muodot ja mutkat, viatkin, jätetään estoitta näkyviin ja puuseppä työstää materiaaliaan tapauskohtaisesti.

Pakko on puunsaannin vaikeuksista huolimatta ihmetellä ulkomaisen puun menekkiä. Olisiko tarpeen kehitellä kotimaiselle lähipuulle alkuperämerkintä?

On kumma, jos näin metsäisestä maasta ei muka löydy enää tarpeeksi haapaa tai muuta sopivan siloista puuta laudetarpeiksi.

CE-luokitettu tai sertifioitu puu voi tulla mistäpäin tahansa, mutta ainakin omaa mieltäni piristäisi saunoessa tietää istuvani lähistöllä kasvaneen puun päällä.