Ja mehän ei luovuteta

Hallitus markkinoi vahvoihin peruskuntiin pohjautuvaa elinvoimaista kuntarakennetta. Kunta- ja palvelurakenneuudistus tulee olemaan yksi Suomen historian merkittävimmistä ja vaativimmista lainvalmistelu- ja hallintorakennehankkeista. Huoleni nousee tavasta ja vauhdista, jolla tätä ollaan toteuttamassa.

Kuntaministeri Virkkusen puheet tarvittaessa käyttöönotettavasta kovasta ohjauksesta, perälaudasta ja kepistä on saanut aikaan jopa kuntien kapinaliikkeen.

Onneksi hallituspuolueiden riveistä on alkanut kuulua pakkoliitoksia torjuvia ääniä. Toivottavasti valtion tiukkeneva taloudellinen ohjaus ei laita kuntia polvilleen. Pakko ei toimi kehityksen kannustimena ja kiire on huono konsultti. Yhteistyötä voidaan tehdä ilman kuntaliitoksiakin ja yhteisymmärryksessä tehtyjä kuntaliitoksia ei myöskään ole syytä vastustaa. Uudistusten johtaminen on taitolaji.

Hyvään johtajuuteen kuuluu epäilevien ja kriittisten äänien kuuleminen. Keskuskaupunkien kehittämisen lisäksi on muistettava, että elämää on myös maaseutukunnissa ja syrjäisimmissä kylissä. Onneksi on ja toivottavasti tulee jatkossakin olemaan. Tarvitaan konkreettisia vastauksia, miten suuruuden ekonomiassa turvataan harvaanasuttujen alueiden ihmisten kuuleminen, vaikuttamismahdollisuudet sekä kohtuulliset lähipalvelut ja niiden saavutettavuus? Maailma näyttää erilaiselta katulamppujen valossa kuin maaseudun näkökulmasta. Johdonmukaisuuden nimissä voi odottaa, että palvelujen keskittämisen kompensaationa pidettäisiin huoli tieverkoston kunnosta. Mitenkäs muuten maaseudun tuottamat elintarvikkeet, energia- ja metsäteollisuuden raaka-aineet kuljetetaan ”ihmisten ilmoille”? Ilman näitä Suomi on ennen pitkää pulassa.

Tarvitaan vielä paljon vuoropuhelua valtiovallan, kuntien ja eri tahojen välillä nykyisten kaupunki- ja maaseutukuntien olemisen oikeutuksesta, tarpeista, erityispiirteistä ja keskinäisestä yhteistyöstä. Toivon vahvistuvia äänenpainoja siitä, miten uudistuksessa turvataan keskuskaupunkien ja maaseudun kehitysmahdollisuudet. Molempia tarvitaan. Kummankaan ei pitäisi olla toisiltaan pois vaan päinvastoin.

Aluepoliittista keskustelua ja edunvalvontaa on siis vahvistettava, mikäli tahdotaan turvata koko Suomen tasapainoinen kehitys. Keskustelu päätöksenteon seurauksista tulee viedä suurten linjojen tasolta yksittäisten ihmisten tasolle. Mitä vaikkapa pienten ekaluokkalaisten siirtäminen monen sadan oppilaan kouluun tarkoittaa lapsen turvallisuuden tunteelle? Tai miten vielä omatoiminen mökin mummo saa asiansa hoidettua? Tai miten perheyritykselle saadaan jatkajaa? Ei ole merkityksetöntä, vahvistetaanko epävarmuutta vai tulevaisuudenuskoa.

(kesk.)