Merja Kyllönen: Kun maas on hanke ja järki jäässä

Vielä hiljattain sielussani eli toivo siitä, että suomalaiset päättäjät heräisivät perusväylänpidon rahoituskriisiin ja remonttitarpeisiin ajoissa.

Puolen viime vuoden aikana toivo on hiipunut lähes olemattomiin. Liikenneministeriön suurella savotalla kuntoon laitettu hankerahoitus on lipsahtanut kerralla vähintään 1,5 miljardia pitkäksi. Pitkä lista uusia hankkeita on tosiaan jälleen kerran lupailtu tyhjän päälle.

Olin jo elänyt ajatuksessa, että meillä on yhteinen ymmärrys, että megaluokan hankkeet on joksikin aikaa jätettävä vähemmälle. Kaikki liikenevä raha olisi laitettava olemassa olevan liikenneverkon kuntoon laittoon.

Ilmeisesti pitää kuitenkin mennä kipeimmän kautta. Jotain ikävää pitää sattua ennen kuin perusväyläverkoston nykykuntoon herätään. Sillat niin maanteillä kuin rautateillä huutavat kipeästi korjaamista, vesiväylilläkin olisi remontoitavaa, maanteistä ja rautateistä puhumattakaan.

Se poliittinen puolue, joka uskaltaa nostaa perusväylänpidon tulevien vaalien yhdeksi ykkösteemaksi, tekee suuren ja kauaskantoisen palveluksen koko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Pitkän ja lavean maan koko toiminnan pohja rakentuu toimivalle infraverkostolle. Perusväylänpidolla voi tehdä politiikkaa ihan joka puolella Suomea. Voi elvyttää ja tukea, pönkätä ja perustaa oikein olan takaa. Kyllä tuntuu ja vaikuttaa koko kansantalouteen.

Usein on vain ”liian pientä” laittaa alempaa tieverkostoa tai siltapalkkeja uuteen uskoon. Nimi pitää saada vähintään miljardihankkeen kylkeen tai ainakin satojen miljoonien siltaan. Minun hanke, sinun hanke, sulle, mulle, suojatulle. Eihän se nyt vähempi tunnu missään.

Vanahan korjaaminen ei ole mittään – kun aena on oltava vähän ölövimpää ni tehhään kokonaan uutta.

Rahoituksen keksiminen on seuraavien seurakuntien haaste.

Samaan aikaan itketään porukalla, että ruotsalaiset ne osaa laittaa rahaa liikenteeseen. Niinpä, kun heille olemassa oleva liikenneverkosto on investointi, johon kannattaa laittaa rahaa. Suomessa poliitikkojen investointi on uuden rakentaminen.

Olemassa oleva on välttämätön paha, josta on mukava tehdä muutama sata talousarvioaloitetta vuodessa. Sillähän se omatunto kevenee ja vaalityö hoituu tiedotteella joulun alla.

Onneksi meillä on keksitty ikiliikkuja, jolla siirrämme rahaa taskusta toiseen: myymme uuden jäänmurtajan itsellemme. Edes ruotsalaiset eivät ole tätä vielä keksineet.

Harmi vaan, ettei ruotsalaisistakaan taida olla apua siinä vaiheessa, kun öljynporaushaverin sattuessa Suomen kriittinen jäänmurtokalusto on kanissa odottamassa oikeudenkäyntiä. Siinä saa sitten olla vapaaehtoisia kairaamassa väyliä auki käsipelillä. Mutta huoltako tuossa, ainakin väkeä työllistyy.

Sydämeni itkee verta, mutta kirjoitan joulupukille. Ehkäpä pohjoisen karvaparta ymmärtää perusväylänpidon päälle, tuntee talvimerenkulun haasteet ja haluaa tasaisemman ja turvatun matkan jokaiseen suomalaiseen kotiin – maalla, merellä ja ilmassa.