He sattuivat syntymään ikäluokkaan, jolla oli kova kohtalo
”Heillä oli omat unelmansa, haaveensa ja suunnitelmansa, jotka sota sitten sotki ja monen kohdalla tuhosi kokonaan”, kirjoittaa Antti Heikkinen.
Kun itsenäisyyspäivänä juhlitaan maatamme, muistamme myös niiden uhrauksia, jotka menettivät paljon puolustaessaan maamme itsenäisyyttä.18.11.202408:49
Tuossa joku aika sitten uutisoitiin, jotta kotomaamme tuore presidentti jätti viime sotien veteraanit kutsumatta Presidentinlinnan itsenäisyyspäivävastaanotolle. Moni mahtoi lukea asiasta juorunneen otsikon klikkaamatta auki sen takaista uutista, jossa kerrottiin herra Stubbin järjestävän kunniakansalaisille erikoisjuhlat jo etunäppiin.
Ainakin vahvasti epäilen, jotta se tieto meni monelta ohi. Tuskinpa mainittu uutinen olisi muuten siittänyt niin paljon mielipahaa sosiaalisessa mediassa ja lehtien nettisivujen kommenttipalstoilla.
Vähän myöhemmin kävi vielä ilmi sekin, että menettely perustuu veteraanijärjestöjen omiin tahtotiloihin. Sen ymmärtää. Nuorimpaankin palvelukseen kutsuttuun ikäluokkaan kuuluneet ja näihin päiviin saakka taivaltaan jatkaneet veteraanit täyttävät kuluvan allakankierron aikana jo 98 vuotta.
Tämän vuoden alussa veteraaneja oli elossa vielä pari tuhatta. Muutama vuosi sitten luku oli vielä kolminkertainen.
Niin ne harvenevat, rivit.
Ja vastahan sitä elettiin aikaa, jolloin minunkin jokapäiväiseen elinpiiriini kuului useita toisen maailmansodan kokeneita ihmisiä.
Tai vasta ja vasta. Onhan tuosta totuuden nimissä aikaa monta vuosikymmentä.
Eihän sitä tietysti pikkupoikana osannut tutuista ihmisistä ajatella, jotta tuo tai tuo on ollut sodassa. Tai olisin minä ehkä osannut, jos sodasta olisi puhuttu. Mutta eipä siitä juuri juteltu.
Lapsuudestani muistan oikeastaan vain yhden miehen, joka muisteli sotareissuaan minunkin – tai ehkä ylipäätään kenenkään – kuullen. Hän oli muuan Antti Ahonen, kotikyläni entinen mylläri, joka tunnettiin kotipitäjässään ja etempänäkin Mylläri-Anttina.
Sotahommista Antti kertoi arastelematta. Ehkä hänen oli pakkokin, koska sotareissu leimasi koko Antin olemusta.
Kaiken kaikkiaan Antti oli luultavasti suurin koskaan tapaamani persoona. Hän ei kumarrellut ketään, päästeli perkeleitä vyötä soljetta ja harrasti niiden välissä sen sortin verbaliikkaa, jotta sille oli pakko nauraa, vaikka keskenkasvuisena en tajunnut jutuista puoliakaan.
Sotahommista Antti kertoi arastelematta. Ehkä hänen oli pakkokin, koska sotareissu leimasi koko Antin olemusta. Hän oli kranaatin kertaalleen repimä ja haavoittumisensa jälkeen monesta kohtaa kokoon kursittu mies, joka tunsi käytännössä koko ajan kipua.
Minäkin muistan nähneeni, kuinka Antin säärestä kurkisti yksi Kannaksella hänen nahkansa alle jääneistä metallinpalasista. Sieltä se pyrki vapauteen ja toi mätää tullessaan. Mutta niin Antti vaan teki invalidina täyden työuran kyläläisten jyviä kylmässä myllyssä jauhaen ja kulki hän muurarinakin.
Kun Mylläri-Antti haudattiin, kannettiin hänen arkkuaan Narvan marssin tahdissa. Muistotilaisuudesta jäi mieleeni, jotta muuan samoissa paikoissa sotinut veteraaniveli tuumasi hautaan juuri viedyn vainajan olleen rintamalla sananmukaisesti mitään pelkäämätön mies.
Myöhemmin kuulin samaa monilta muiltakin.
Paljon muutakin kuulin, koska päästyäni seitsemäntoistakesäisenä paikallislehteen jutuntekijäksi sain istua nokatusten hyvinkin monen sotaveteraanin kanssa.
Enkä yksin istua, sain minä samalla myös kuunnella heitä.
Silloin tajusin, että eivät sotaveteraanit mitään patsaita tai pelkästään elokuvissa, tarinoissa tai kirjojen sivuilla eläviä olentoja ole.
Heillä oli omat unelmansa, haaveensa ja suunnitelmansa, jotka sota sitten sotki ja monen kohdalla tuhosi kokonaan.
Ymmärsin heidän olevan ihmisiä, jotka sattuivat syntymään osaksi kovakohtaloisia ikäluokkia. Eivät he syntyessään saaneet otsaansa leimaa sotaan joutumisestaan, eivät he varttuneet rintamalle lähtemistä odottaen.
Heillä oli omat unelmansa, haaveensa ja suunnitelmansa, jotka sota sitten sotki ja monen kohdalla tuhosi kokonaan.
Olen paikallislehdessä viettämilleni vuosille hirveän kiitollinen monesta asiasta, mutta ehkä ennen kaikkea siitä, että sain työni puolesta mahdollisuuden kuunnella veteraanien puheita. Useimmat heistä juttelivat elämänsä ehtoolla aika suoraan ja jutustelujen jälkeen sovittiin, jotta ei näitä kaikkia lehteen laiteta. Koska kyllähän sitä joskus itkettiinkin – sekä kertojan että kuulijan toimesta.
Aika monta haastattelua minulla on nauhalla ja jonkin verran olen niitä romaaneja rustaillessani myös käyttänyt. En kylläkään paljoa, olen kirjoittanut sota-ajoista verraten vähän.
Voihan se olla, että kirjoitan joskus enemmänkin. Ihan vaikka sitä ajatellen, jotta kuulemani tarinat olivat erilaisia ja niiden kertojat poikkesivat persoonina kovasti toisistaan. Yksi puhui kodista, toinen isänmaasta, kolmas uskosta ja neljäs jostain aivan muusta.
Mutta yhteinen päämäärä niissä kaikissa oli.
Sen he myös saavuttivat ja sen kunniaksi Suomi-nimisessä valtiossa voidaan muun muassa vapaasti närkästyä otsikoista tai puuhastella paljon muutakin sellaista, jota ei aina edes vapaudeksi tajua.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
