Petri Hannula, poronhoitaja, Sodankylä: Poroa ei jätetä

Jaakko Martikainen Petri Hannula, 40, hoitaa poroja ja syö poronlihaa. ”Se on maailman paras liha, puhdas luonnontuote.” 

Mielipide

13.1.201015:00

Kolumni

Riitta Mustonen

Ammatistaan ylpeä

Olen lapsesta asti tiennyt, että minusta tulee poronhoitaja. Jo kuusivuotiaana hain suksilla poroja hoitoon. Täällä Sassalin kylässä on 22 taloa ja kahta vaille jokaisella on poroja.

Ammatti on tullut minulle verenperintönä. Isän ja äidin puolella on ollut satoja vuosia poroja, en uskalla edes sanoa, monessako polvessa.

Olin isän matkassa erotuksissa jo penikkana, koulukin siinä kärsi. Mutta isä kuoli, kun olin poikanen. Se on harmittanut iän päivän, kun ei minulla ollut silloin omia poroja vielä. Itse kehittelin sitten oman merkin, kysyin neuvoja Paliskuntain yhdistykseltä.

Siitä pitäen olen laittanut merkkejä. Minun merkkini on ”oikean alla rapuhanka ja pykälä päällä, vasen altavita ja vidassa tiili”. Tunnen omat poroni merkistä ja toistenkin.

Poronhoitovuosi alkaa kesällä vasan leikosta eli silloin vasojen korviin leikataan merkit. Syksyllä alkavat erotukset, missä porot ajetaan aidalle, otetaan teuraat pois ja luetaan eloporot eloon. Näin tammikuussa porot viekotellaan heinillä hoitoon ja aletaan ruokkia tarhoissa. Keväällä vaatimet vasovat.

Minun tarhani on neljän kilometrin päässä ja käyn siellä kerran tai kahdesti päivässä. Annan poroille täysrehua, kuivaa heinää ja vähän jäkälää. Niillä poro alkaa pärjätä.

Poromiehen tärkein taito on tunnistaa poron merkki. Pitää myös osata käsitellä poroja, ja teurastustaitokin olisi oltava.

Kun hoitaja on tyyni ja rauhallinen, eläin vaistoaa sen. Poro on luova, se yrittää kaikkea, eikä kaksijalkainen aina nelijalkaiselle pärjää.

Kyllä porojen kanssa reeniä tulee, kun taistelee, ja käsivoimat on kunnossa. Vahinkojakin sattuu, veittihaavoja teurastaessa, ja kelkkojen kanssa selkä ja polvet kolhiintuu.

Kun poroja talven ruokkii, kesäkuumalla sääsket syö ja syksyllä tekee pitkiä, hikisiä päiviä, niin miettii, mikä tässä työssä kiehtoo. Mutta jokin siinä vain on.

Joillakin vanhemmilla poroillani on nimet. Pullukka, matalajalkainen poro on Läski ja yksi kesy poro sai nimen Nuupeli yhtä kesyn koiran mukaan. Ämmiläiset ovat tietyn suvun poroja, ne ovat eri näköisiä kuin muut.

Hyvä poro on sellainen, jolla on aina vasa matkassa. Se ei jätä jälkeläistään. Minulla on samanlainen asenne tähän työhön. Vaikka kuinka kaukana olis miun poro, niin mie haen sen. Samalla katson toistenkin porojen perään.

Poromiehet auttaa toisiaan. Eihän tätä muuten voisi tehdä kuin yhteistyöllä. Mutta porojensa määrää ei kukaan kerro. Sehän olisi sama kuin sanoisi, paljonko miulla on rahaa. On niitä tarpeeksi.

Tämän työn vastapainoksi teen lomittajan hommia. Kun navetan aamutöitten jälkeen menen poronhoitoon ja illalla taas navettaan, ei tule ajanvietto-ongelmia.

Olen ylpeä ammatistani. Olen halunnut tehdä tätä pikkupojasta asti. Harvoin poromies jää eläkkeelle. Joskus joku tympääntyy niin, että myy porot, mutta yleensä sitä kulkee matkassa niin kauan kuin jalka vain nousee.