Ari Nissinen ajaa talvella vain sorateillä. Kesälläkin isoja teitä vältetään. ”Hyvässä tiessä numeroita on vähintään kolme, mielellään neljä”, Nissinen nauraa.
KUMMAJAINEN TALVITIELLÄ
Paussi pöllipinolla. Talvinen sivutie on hiljainen, kun Ari Nissinen pysähtyy tauolle Vesilahden Narvassa.
Talvimoottoripyöräilijälle ei tule samanlaista kevätvillitystä kuin muille motoristeille, mutta toisaalta ajaminen on hyvää harjoitusta kesäkautta varten.
”Sunnuntaina on hienointa. Pikkupakkasessa suomalainen talvimaisema punaisine mökkeineen, kahvilla käynti ja rauha”, Ari Nissinen kuvaa harrastustaan.
Nastarenkaat ovat välttämättömät. Niiden saatavuus on kuitenkin huono. Hyviä nastoittajia on vähän, ja sopivia täytyy etsiskellä.Ari Nissinen ajaa moottoripyörällään ympäri vuoden, mutta morjenstuskäsi saa levätä: kahteen talveen ei ole tullut yhtään prätkää vastaan. Sivuteistä pitävää Nissistä se ei oikeastaan haittaa.
Pirkanmaan parhaat
Talviajo on harvojen herkkua
Ollaan Vesilahden Narvassa, Pirkanmaan sydämessä ja riittävän kaukana kiireen pauhusta. Taivaalta tipahtelee hiljakseltaan lumikiteitä, on pikkupakkanen ja lähes tyyni sää saa maaseudun mökkien savut nousemaan miltei suoraan kohti hämäläistä taivasta.
Pöllipino odottaa korjaajaansa Ylä-Narvantiellä, mutta ketään ei näy. Paitsi vesilahtelainen Ari Nissinen ja punainen Honda Transalp.
”Juuri hyvä keli. Nastat purevat tällaiseen tiehen sopivasti. Vähän jäinen pinta, joka pitää ottaa liikkeissä huomioon”, Nissinen sanoo.
Pystyssä pysymisen alkeet
Suomessa on jo yli satatuhatta moottoripyörää, mutta aktiivisessa talviajossa niistä on vain kourallinen. Moni motoristi pistää pyöränsä talliin heti, kun lämpimät kelit loppuvat. Muutkin luopuvat leikistä viimeistään ensilumen tultua.
Talvipyöräilyn harrastajille kausi on silloin vasta alussa. Pitkä syksy ajetaan nykyisin kurassa ja loskassa, sillä ilmastonmuutos on siirtänyt nastarenkaiden asentamisen vuodenvaihteen tienoille.
”Siihen asti pinta vuorottelee kelirikon ja jäätymisen välillä. Välillä on ihan velliä, kunnon talvi tulee vasta helmikuussa”, Nissinen kuvaa.
Talviajon suosiota ovat kasvattaneet vakuutusyhtiöiden lanseeraamat ympärivuotiset vakuutukset. Yhtiöissä älyttiin, että vain harva ajaa talven, mutta jo pelkkä mahdollisuus tuntuu motoristista mukavalta.
Sivuteiden huumaa
Ylä-Narvantiellä on hutera pito jalankulkijalle, mutta Nissinen seisookin pyöränsä tapeilla ja ajaa. Takapyörä heittelehtii hieman, mutta nastat nappaavat pian otteen tien pinnasta.
”Vesijäällä haastavinta on saada pyörä pystyyn, jos sattuu kaatumaan. Kengissä ei ole pitoa.”
Punainen pyörä sopii valkoiseen maisemaan kuin moottorikelkka, tosin yhteispeli muiden tienkäyttäjien kanssa takkuaa. Talven tultua autoilijat unohtavat motoristien olemassaolon, ja Nissistä luullaan usein mopoilijaksi, jos huomataan ollenkaan. Seurauksena on vaaratilanteita.
”Kerrankin vastaantulijalla oli vain yllättynyt katse, eikä hän väistänyt yhtään. Oli pakko ajaa penkkaan.”
Ojaan ajamiseen ei koskaan totu, mutta talvella lumi säästää yleensä suuremmilta vaurioilta. Kaatumisia sattuu yleensä hitaassa vauhdissa, eivätkä ne tunnu missään. Ajotekniikka eroaa jonkin verran
sulalla ajamisesta. Ennakointi on tärkeämpää, eikä äkkinäisiä jarrutuksia kannata tehdä.
Lumi muuttaa helponkin reitin omalla tavallaan mysteeriksi.
”Pyörä elää koko ajan alla, eikä tien pinnasta voi koskaan olla varma. Se saattaa olla auratun näköinen, mutta alla onkin spoori, jossa on pehmeää lunta.”
Vaarallisin aika ei silti ole talvella vaan syksyllä, kun syrjäteillä on paljon väkeä: marjastajia ja metsästäjiä. Viime syksynä eräs peruutti tien laidasta suoraan eteen. Ei auttanut kuin jarruttaa ja väistää parhaansa mukaan. Tilanne päättyi kaatumiseen.
Michelin-ukkona ei voi ajaa
Nissisen reitit ovat ympäri vuoden vähintäänkin kiemuraisia. Pienten teiden etsiminen on miltei periaatekysymys, ja talvella retket suuntautuvat lähes pelkästään niille jo siksikin, että nastat eivät asfaltista tykkää.
”Karkea nappularengas ja nastat ovat parhaimmillaan lumisella tiellä. 98 prosenttia ajasta kuluu soralla. Vain siirtymiä ajan asfaltilla, ja se on pakkopullaa. Ei isolla tiellä ole mitään nähtävää.”
Matkaendurokuskille ei siis kannata antaa lahjaksi AT-yleiskarttaa. Sen sijaan kelpaisi navigaattori, mutta vähän parempi kuin nykyiset.
”Kun kehittelisivät ohjelmiin toiminnon, joka reitittää vain pieniä teitä. Hyvässä tiessä numeroita on vähintään kolme, mielellään neljä”, Nissinen hymyilee.
Nissisellä on toki navigaattori, ja aluksi hän suunnitteli siihen koko reitin etukäteen. Nykyisin on hauskempi mennä tajunnanvirralla: suunnistaa vaikka etelään ja tarkistaa navigaattorista, missä mennään.
Mies ja ilves
Talvi tuo pukeutumiseen omat haasteensa. Kylmän lisäksi on suojauduttava kolhuilta. Vaatetta pitää olla paljon, mutta raajojen on voitava liikkua. Pukemisen on oltava sujuvaa, ettei tulisi hiki jo ennen ajamista.
Nissinen on vahva villan kannattaja. Alla on Ruskovillan asu, joka pitää ihon lämpimänä, kunhan huolehtii siitä, ettei kastu. Seuraavana kerroksena on tavallinen alusasu, sitten välikerrasto ja lopulta tavallinen ajopuku.
Tavallisissa moottoripyöräkengissä tulee liian kylmä, joten talvella ajetaan huopakumisaappaissa. Kypärässä on visiirin sijasta ajolasit, ja pää on peitetty hupulla.
”Miinus viisitoista astetta on kipuraja. Sitten alkaa väkisin tulla kylmä”, Nissinen sanoo.
Hondan kahvoissa on lämmittimet. Niiden kanssa saa olla tarkkana.
”Kun muuten on kylmä, ei aina huomaa, että 60-asteiset kahvat polttavat huomaamatta sormet rakoille.”
Lumi muuttaa helponkin reitin omalla tavallaan mysteeriksi.
Ympärivuotinen ajaminen muuttaa suhtautumista harrastukseen. Motoristeille tuttu kevätkiima jää pois, mutta toisaalta talvi pitää taidot yllä, eikä kevään tullen tarvitse pelätä taitojen ruostuneen.
Talvisella sivutiellä, moottoripyörän selässä ihminen on maisemassa yksin. Nissisestä se on vain viehättävää.
”Ei tarvitse olla jatkuvasti lapanen pystyssä morjenstamassa. Kahteen talveen ei ole tullut ketään moottoripyörällä vastaan. Siinä on jotain extremeä.”
Hienoimmat ajomuistot syntyvätkin pienistä asioista.
”Kerran tiellä oli kymmenisen senttiä tuoretta lunta, ja huomasin pinnassa tuoreet eläimen jäljet. Ne kuuluivat ilvekselle. Seurasin jälkiä pitkään, ja oli hienoa ajatella, että tällä tiellä ei ole hetkeen kulkenut ketään muita kuin minä ja ilves.”
Vesilahti–Urjala: tieltä 2985 lähtevä Kehrontie (Onkomäki–Kehro–Kikurinjärvi) päättyen tielle numero 2981, pituus 21 km: gps-lähtö-
piste N61.27, E23.61.
”Hyväkuntoinen ja mutkainen hiekkatie halki vesilahtelaisen maalaismaiseman.”
Lempäälä–Kangasala: Savontie (tie 3110), 10,5 km, gps-lähtöpiste N61.36, E23.81.
”Hyvin kiharainen kapea hiekkatie, ei edes suoran tynkää matkalla. Sopiva reitti Vehoniemen automuseolle kahville!”
Nokia–Kärppälä: (tie 2501), 30.3 km, gps-lähtöpiste N61.46, E23.46.
”Pirkanmaata ja Satakuntaa parhaimmillaan Kokemäenjoen varressa, perinnemaisemaa. Puolivälissä Kutalan Kasino (N61.41, E23.14), jossa mukava juoda kahvit järven rannalla!”
Teisko–Oripohja: (tie 3381), 34 km, gps-lähtöpiste N61.67, E23.83.
”Kaunista pelto- ja metsämaisemaa Tampereen itäpuolella, mainio matkareitti kohden itää!”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
