Eläinsuojelulain perustana vaihtoehtoisia totuuksia?

MTK:n asiantuntijaeläin ­ lääkäri Leena Suojalan kirjoitus (MT 10.1.) esitteli moni­puolisesti lausunnolle lähtenyttä luonnosta nykyisen eläinsuojelu­lain korvaajaksi. Luonnos on tehty virkamiestyönä, ja se kuvastelee näin vahvasti paitsi mukana valmistelussa olleiden intressiryhmien myös virkamiesten omien reviirien puolustamiseen tähtääviä näkemyksiä.

Lain valmisteluun osallistuneet intressiryhmät ovat monenlaisia samoin kuin niiden motiivit ja julkisuuteen tarjoama materiaali. Lausunnon­antajan ja myöhemmin päättäjän osa ei ole helppo yrittäessään ristikkäisestä tiedosta ja tunnekuohusta seuloa totuuden siemenet. Terve järki on tässä kullan arvoinen, ja sen löytymisessä auttaa kriittisten kysymysten esittäminen.

Laissa halutaan hyvin­voinnin ja suojelun lisäksi huomioida eläinten kunnioitus ja hyvä kohtelu. Lisäksi halutaan taata eläimille mahdollisuus laji­tyypilliseen käyttäytymiseen.

Hyviä ja kannatettavia asioita, mutta mikä todella on lajityypillinen käyttäytyminen?

Monella tapaa erinomaisten parsinavettojen vastustajat esittelivät taannoin tutkimusta, jossa oli seurattu lehmän liikkumista ja makaamista laitumella ja tultu näistä ajoista johtopäätökseen, että lehmän lajityypilliseen käyttäytymiseen kuuluu tietty, merkittävä prosenttimäärä liikuntaa.

Jokainen lehmää laitumella seuraava voi kuitenkin havaita, että aina sen siellä liikkuessa pää on alhaalla ruohoa tavoittelemassa. Totta kai se silloin liikkuu ainakin niin kauan kunnes pötsi on täynnä ravintona vähän energiaa sisältävää ruohoa. Huvikseen se ei liiku. Näin suunnitellut tutkimukset loppupäätelmineen eivät täytä kriittisen tieteen kriteerejä.

Kun puhutaan iät ja ajat ihmisen seuralaisina olleista eläimistä, on syytä myös kysyä, onko näitten lajityypillinen käyttäytyminen enää läheskään kantamuotojen kaltaista?

Yksi asia hyvinvointikeskustelussa on täysin unohtunut, nimittäin ihmisen kumppanuus.

Kokemukseni nojalla väitän, että ihmisen merkitys eläimen kumppanina on ainakin kohtuullisen kokoisissa yksiköissä merkittävä hyvinvointitekijä myös eläimelle. Siksi onkin outoa, että lakiluonnoksessa uhrataan paljon mietintäaikaa sille, kuinka järeä valvontakoneisto tulisi rakentaa eläinten suojelemiseksi hoitajiltaan ja eläimistä pitäviltä.

Onko siis meikäläinen kotieläintuottaja tai muuten eläimiin hurahtanut potentiaalinen eläinrääkkääjä, jonka tästä puuhastelusta pitää erossa vain valvontakoneisto ja tuntuvien sanktioitten uhka? Vai ovatko mediassa silloin tällöin esiintyneet kohujutut sittenkin hoitajien henkilö­kohtaisten tragedioitten seurauksia, joita ei voi ennakoida eikä valvonnalla ehkäistä?

Tässä tienhaarassa on oiva mahdollisuus rakentaa kevyt, neuvova, käytännön hoidon osaamiseen perustuva seurantajärjestelmä, jonka vain joskus tarvittava eläinlääketieteellinen tietämys hankittaisiin kunnaneläinlääkäriltä vaikkapa naapurikunnasta. Se olisi monin verroin nykyistä järjestelmää halvempi, eikä siinä olisi esteellisyyttä, joka syntyy, kun valvojan on työnsä ja toimeentulonsa jatku­vuuden vuoksi pakottava tarve aina löytää puutteita ja vikoja valvonta­käynneillä.

Nykyisille valvontaeläinlääkäreille olisi töitä tarjolla kunnaneläinlääkäreinä. Näin he voisivat tehdä yhteis­kunnalle kalliiksi tulleen koulutuksensa mukaista työtä, joka nyt on heiltä kielletty.

Samalla kun eläinten oikeuksia luonnoksessa korostetaan, kielletään eläintenpitäjiltä perustuslain muille ihmisryhmille suomat oikeudet. Heidän yksityisyyttään voidaan ehdotuksen mukaan loukata ja heidän kotiinsa tunkeutua ilman tuomioistuimelta hankittavaa lupaa.

Maassa, jossa ihmisen pahoinpitelystä voi selvitä muutaman tunnin yhteiskuntapalvelulla, jaellaan tuomio­istuimissa tänään lisääntyvässä määrin eläintenpitokieltoja. Harva tulee ajatelleeksi, kuinka äärettömän julma rangaistus esimerkiksi vähäisten ja eläimen hyvinvoinnin kannalta kyseenalaisten pitopaikkapuutteiden vuoksi määrätty eläintenpitokielto on vaikkapa pitkäaikaistyöttömälle, jonka elämässä eläimet ja niiden kumppanuus ovat keskeisellä sijalla.

Eläinsuojelulain uudistuksessa ratkaistaan pitkälle myös kotieläintalouden tulevaisuus Suomessa.

Toiminnan jatkoa harkittaessa asiantuntemattomaksi ja kohtuuttomaksi koettu laki ja sen käytännölle vieras valvonta on usein se höyhen, joka katkaisee kamelin selän. Näin tilalla kenties monta suku­polvea harjoitettu eläintenpito loppuu ja vuosikymmeniä kartutettu tietotaito menetetään.