Parasta ennen – meni jo

Talousuutiset ovat olleet viime viikkoina synkkää luettavaa. Yt-ilmoituksia, tulosvaroituksia, irtisanomisia. Epävarmuus toimeentulosta jäytää monen sydäntä. Muutokseen valmistautuvat kyhäävät hiljaisesti kukin omia selviytymisstrategioitaan. Etsivät uusia polkuja.

Työttömyyden uhatessa tai sen jo alettua uuden uran pitäisi löytyä mahdollisimman pian. Ei vain toimeentulon vuoksi, vaan myös siksi, ettei työnhakija ehdi menettää toimintakykyään.

Tulevaisuudenusko ja itseluottamus ovat katoavaisia. Ratkaisuja pitäisi syntyä mieluiten viikkoina mitattavan ajan kuluessa. Jos odotus venyy kuukausiksi, useimmilla meistä hiipii jo epätoivo puseroon. Mitä, jos en enää osaa, opi tai muuten vain kelpaa?

Kun työttömyyttä on jatkunut vuosia, umpikujasta on hyvin vaikeaa ponnistaa ulos.

Tuttu viisikymppinen, ahkera ja sosiaalinen nainen, totesi, ettei häntä kukaan enää töihin ota. Hänellä on vuosikymmenten mittainen työkokemus palvelualalta. Hän on kokemukseni mukaan luotettava ja tunnollinen. Taustaltaan hän on suomalainen.

Kyseinen rouva on hakenut kaikenlaisia töitä, joihin ei välttämättä vaadita erityistä koulutustaustaa. Ei ole löytynyt siivousta, ei hoitotyötä, ei kaupan alan töitä. Töihin hän kovasti haluaisi, joten motivaation puutteen ei myöskään pitäisi olla työllistymisen esteenä.

Tilanne tuntuu järjettömältä. Tekemättömiä töitä ja avun tarvetta löytyy tämänkin työnhakijan asuinpaikkakunnalta pitkä lista, vaan ei ole ketään, joka maksaisi esimerkiksi vanhusten avustamisesta palkkaa.

Osaaminen ei ole hakijalta mihinkään kadonnut. Aiemmin hän paiskoi samanaikaisesti yhtä työtä aamusta iltapäivään ja kiirehti toiseen paikkaan illaksi. Ehkä ongelmana on se, ettei hän olisi saanut yhtäkään kertaa joutua työttömäksi?

Työttömyys kuuluu olevan paha leima hakupaperissa. Sen perusteella työhönottaja tekee kauaskantoisia oletuksia henkilön kyvyistä ja motivaatiosta.

Työkykyinen ja -haluinen pitkäaikaistyötön viruu vuosikausia henkilökohtaisessa kriisissään – toimeentulon rajoilla, yhteiskunnan elätettävänä. Hän on turtunut siihen ajatukseen, että työelämän parasta ennen -päiväys meni jo. Samaan aikaan kaikki työikäiset tarvittaisiin kipeästi yhteistä verokassaa kartuttamaan.

Vajaat kymmenen vuotta sitten työttömille maksettavan työmarkkinatuen rahoitusta muutettiin niin, että kunta joutuu maksamaan tuesta puolet, jos työttömyys on jatkunut 500 päivää eikä henkilö ole päässyt työnsaantia edistävien tukitoimien piiriin.

Tukitoimia voivat olla kurssit ja harjoittelut. Jos tukitoimia on tehty, työmarkkinatuki hoituu valtion kukkarosta eikä kunnalle aiheudu ylimääräisiä kustannuksia.

Keppi on kunnille ankara. Niitä rangaistaan asukkaiden pitkittyvästä työttömyydestä.

Työttömän näkökulmasta keppi toivottavasti – taloudellisen pakon sanelemana – lisää kuntien kiinnostusta löytää uudenlaisia tapoja työllistämiseen, omien palveluidensa järjestämiseen ja uusien yritysten houkuttelemiseen paikkakunnalle.

Palapeli on hankala, mutta ei mahdoton. Pitkäaikaistyöttömien hakijoiden jonoista löytyy helmiä, kun vain joku heitä löytäisi sopivaan paikkaan.