Käärme kakkuparatiisissa

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Kristiina Hurme-

rinta on konneveteläinen teatterintekijä

ule, tule hyvä kakku, elä tule paha kakku, riimittelivät lapset.

Kakku poikineen oli jo valmiina, kun paikalle saapui uusi leikkijä.

”Tyhmät! Ei lumella voi leipoo”, saapuja sivalsi.

Leipojat hiljenivät. ”Nää onkin marenkeja”, välähti yhdellä.

”Voi, voi teidän marenkeja”, sanoi äsken saapunut poika ja lätsäytti kengällään kavereiden kakut littanaksi.

Leipurit hermostuivat. Syttyi kiivas sota. Kahakka kesti vain hetken ja aherrus jatkui.

Lapset leikkivät itselleen aamupäivän aikana mielikuvitusta tulvivan konditorian. Jäisillä hyllyillä kukki luovuus. Tuotekehittelyä piristii kummasti hetki sitten käyty salamasota.

Leipomoliikkeen päivän hitiksi osoittautui jättiläismäinen kakku, jonka sisälle asiakkaat lapioivat itselleen maukkaita tunneleita. Kakun sisältä kömmittiin ulos posket punaisina ja vatsat täynnä fantasiaa.

Kyllä aikuisillakin kuohahtaa. Katkeraa kakkusotaa käydään parhaillaan klassikkokakun tekijänoikeuksista.

Presidentin rouva Ellen Svinhufvud antoi aikoinaan marenkipohjaisen tuhatlehtikakun reseptin konditoria Stellalle. Patentoitu kakku on paistatellut suosion huipulla vuosikymmeniä. Parhaina aikoinaan Stellan uunista tuli ulos noin 30 000 kakkua vuodessa. Kaikki oli hyvin. Sitten luikerteli käärme kakkuparatiisiin. Sekin tuoksui paahdetuille manteleille. Senkin sisällä maistui marenki ja mokkakreemi. Kumpikin jätti jälkeensä pölysokeripilven. Vieras viettelijä oli nimeltään pahanenteisesti Sans Rival (ilman kilpailijaa). Se valloitti nopeasti paikkansa Stockmannin leivosvitriinissä. Ellenin kohtalona oli karkoitus.

Alkoi sanasota, joka johti oikeustoimiin. Mistä sitä tietää vaikka kakkusodan loppunäytös näyteltäisiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Raamatulliset seitsemän vuotta sai muuten herra Sacherinkin taistella oman nimensä yksinoikeuksista. Joten tsemppiä Ellen!

Kakut herättävät intohimoja ja tortut kuohuttavat tunteita. Viattomilta näyttävät hetken herkut kätkevät makoisiin sisuksiinsa lähestulkoon valtiosalaisuuksia ja sotien siemeniä

Yritin kerran urkkia välimiesten kautta maineikkaan Pitsikakun reseptiä. Kurikkalainen pitokokki lähetti diplomaattisen pyöreitä terveisiä. Jotta, sopivasti sokeria ja riittävästi rasvaa. Himppu sitä ja ripaus tätä. Ota siitä sitten selvää! Mutta Pitsikakkun muisto uinuu yhä makunystyröitteni syvämuistissa.

Mestarit eivät reseptejä tarvitse. Tekemisen meininki on näpeissä, nenässä ja tarkassa silmässä. Ne ovat liikesalaisuuksia ja kukapa niitä silloin levittelisi.

Nautinto maailman laajuisena megatrendinä nostaa myös leipomusten ”pörssikursseja”. Saapa nähdä huudetaanko tulevaisuudessa miljoonilla euroilla maailman ykkösreseptejä Christie´s huutokauppakamarilla.

”Aleksanteri, Napoleon ja Mazariini”, tilaamme konditoriassa. Elegantit sotaherrat rapisevat suussa. Kahvin aromit kutkuttelevat nenää.

Kardinaali näyttää pärjäävän hyvin kakkulautastemme sotatantereella. Harmi, että oma marsalkkamme on kadonnut kakkutaivaan tähdistöstä. Mannerheimareiden kermainen satu päättyi kun Svenssonin leipomo sulki ovensa Vaasassa. Sääli!

”Kyllä on herkullista”, totean pyyhkien napoleonvaniljaa suupielestäni.

”Malttia mutsi! Tuo kaloripommi on vain hetken huulillasi mutta ikuisuuden uumillasi”, toppuuttaa tyttäreni.

Hei, kuka päästi käärmeen nautintojen paratiisiin?