”Satelliitista päivää, mene kuvaamaan peltosi” – Entä jos olisin vuodeosastolla potemassa vaikeaa myyräkuumetta

Satelliitti ei välitä. Sen mielestä viljelijällä ei ole muuta elämää, kuten vanhempainiltoja, työkeikkoja, iltavuoroja, kokouksia, urheiluseuran talkoita tai lasten harrastuskuskauksia, kirjoittaa Suomalaisen Maaseudun kolumnisti. Kuvituskuva.  Kuva: Jaana Kankaanpää

Mielipide|Maatalous

7.11.202404:00

Kolumni

Katri-Maija Heikkinen

Pim. Pim. Pim. Puhelin vaatii huomiotani. Kas, Vipu-mobiili välittää jälleen kerran valvontasatelliitin vaatimuksia. Mene kuvaamaan peltosi.

Aikaa kymmenen päivää tai muuten et saa euron latia. Mikä tämä ilmoittamasi kasvi muka on? Todista!

Ahdistaa. Minua kytätään. Olen lähtökohtaisesti epäluotettava, vilppiä juoniva lurjus, joka jättää kesannot niittämättä, vaikka muuta väittää.

Satelliitti kyllä tietää. Se tarkkailee minua herkeämättä 24/7.

Olen siis vanki 1700-luvun panoptikonissa, ympyrän muotoisessa vankilassa, jonka keskellä olevasta vahtitornista satelliitti näkee jokaiseen selliin, sen perimmäiseen nurkkaan asti. Voin olla myös muinainen potilas psykiatrisessa panoptikon-sairaalassa. Hullu, joka viljelee eri kasvia kuin ilmoitti. Kun sellissään riutuva ryökäle ei tiedä, milloin häntä tarkalleen ottaen vahditaan, hän alkaa vaistomaisesti käyttäytyä siten kuin häntä tarkkailtaisiin koko ajan.

Silloin minun päässäni alkaa soida Rage Against the Machine. Minuahan ei määräillä!

Vaan ei auta, sanoi nauta ja veti saappaat jalkaan. Etsin riistapellosta kaalinlehteä tai jotain, mikä voisi kelvata satelliitille todisteeksi. Kasvintunnistus ei ole minunkaan heiniäni. Olisiko se tämä lätyskän muotoinen vai tuo kapeampi heinä? Mansikan sentään tiedän. Otan oikein kauniin kuvan. Iltataivas on vaaleanpunainen, mansikan syysasu kirjava. Hetken haluan miellyttää vartijaani. Sitä kutsutaan Tukholma-syndroomaksi. Onhan satelliitti kuitenkin vasta vauva, joka vielä harjoittelee uusia asioita. Se saa sekoilla mielivaltaisesti, systeemin vangin sen sijaan odotetaan ainoastaan tottelevan. Näin säästytään byrokratialta ja valvonta helpottuu.

Satelliitti ei usko, että toinen henkilö on käynyt puolestani niittämässä toisella paikkakunnalla olevan kesannon. Pitäisi ajaa sata kilometriä muutaman todistekuvan takia. Kello käy eikä armoa anneta.

Kalenterini pursuaa. Ei minulla olisi aikaa muutaman tunnin reissulle.

Mutta satelliitti ei välitä. Sen mielestä viljelijällä ei ole muuta elämää, kuten vanhempainiltoja, työkeikkoja, iltavuoroja, kokouksia, urheiluseuran talkoita tai lasten harrastuskuskauksia. Entä jos olisin vuodeosastolla potemassa vaikeaa myyräkuumetta tai pötköttämässä koko aikaikkunan ajan aurinkotuolissa Rodoksella? No mutta eihän viljelijä nyt semmoista. Hän istuu selkä suorana sellissään ja odottaa valvontakäskyjä alati valppaana, puhelimen akku täyteen ladattuna ja kameran linssi kiillotettuna.

Yritän kysyä pariltakin ylemmältä taholta, mitä seuraa, jos en nyt vain kerta kaikkiaan ehdi ottamaan niittokuvia. Paljonko menetän tukia, siis euromääräisesti?

Kukaan ei osaa vastata, sillä laskutoimitus ei ole yksinkertainen. Minusta tuollaisen tiedon saaminen olisi vähintäänkin reilua, mutta näillä sitten kai mennään. Pim. Pim. Pim. Suututtaa, mutta panoptikonin silmä ei sulkeudu hetkeksikään. Perun satelliittivalvonnan deadline-päiväksi sovitun työkeikan ja ajan sata kilometriä kuvaamaan niiton jälkiä. Kuvasin tai en, ainakin jonkun satasen häviän, se on varma. Avaruuteen taitaa olla turha lähettää matkalaskuakaan.

Suivaannun niin, että nyysin kostoksi sinisen emalikattilan edesmenneen sukulaisen autioksi jääneestä talosta, joka kesantotilkkuineen on nykyään minun. En ole varma, voiko itseltään varsinaisesti varastaa, mutta haluan kostaa tyhmälle satelliitille edes jotenkin. Ostan kolmella eurolla keltaisia kukkia ja laitan ruukun kattilaan. Nämä kapinakukat ovat minun ikiomia, ne eivät kuulu satelliitille pätkän vertaa. Hengitän syvään ja iloitsen, että onhan sentään kohta marraskuu ja vapaudun vankilasta.

Kirjoittaja on Suomalaisen Maaseudun kolumnisti.