Keskustan ei pidä pelätä keskustelua

Suomen Keskustan kannatus on hiipunut. Kun 2000-luvun eri vaalituloksia vertaillaan ensimmäisten ja viimeisten vastaavien vaalien välillä, tulokset hätkähdyttävät.

Kannatuskehitys vaaleissa 2000–2019 on: eduskuntavaalit 24,7–13,8 prosenttia, kuntavaalit 23,8–17,5 prosenttia, presidentinvaalit 34,4–4,1 prosenttia, EU-vaalit 23,8–13,5 prosenttia.

Jokainen vuosien 2017–2019 vaalitulos on keskustan huonoin Suomen itsenäisyyden aikana. Tappioiden syyt ovat jääneet purkamatta, joten tekemättä ovat jääneet myös johtopäätökset ja korjaavat toimenpiteet.

Keskustasta on itse riisuttu omaleimaisuutta ja identiteettiä. Syy- ja seuraussuhteet ovat selvät. Vastausta kannatuksen kohentamiseen pitääkin etsiä puolueen omaleimaisuudesta ja identiteetistä. Mitä sellaista Suomen Keskusta on, mitä muut puolueet eivät ole ja mitä nyt tarvitaan?

Identiteettiä kannattaa etsiä myös historiasta, kyvystä yhdistää kanssakäyminen kansalaisten kanssa ja hoitaa valtion asioita. Mitä vahvempi on vastuu valtiosta, sitä enemmän pitäisi korostua kansanliikkeen luonne.

Suomen valtiosääntö pohjaa sovintoajatteluun, jossa on vahva kansan ja valtion yhteenkuuluvuus. Tälle on rakentunut myös keskustalainen politiikka, jossa on etsitty enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

Vuosina 2017–2019 on Suomessa juhlittu satavuotista itsenäisyyttä, vietetty sisällissodan muistovuotta ja tasavallan perustamisen juhlavuotta. On kunnioitettu kykyä ylittää ääripäiden vastakkainasettelut.

Itsenäisyyden ajan alkuvaiheiden haasteet ovat myöhemmin toistuneet maan historian eri vaiheissa, tosin vähemmän kärjekkäinä. Ääripäät ovat lietsoneet vastakkainasetteluja ja tarjonneet helppoja vaihtoehtoja. Silloin Suomen valtiosäännön henki erilaisten vähemmistöjen tahdon huomioimisesta on ollut tarpeen.

On oikeutettua – ja velvoittavaa – kysyä, millainen Suomi olisi nyt, jos meillä ei olisi ollut sovittelevaa poliittista keskustaa. Sama kysymys voidaan esittää myös Suomen Keskustassa puolueen herättämiseksi huomaamaan omat aatteelliset arvonsa ja oma kansanvaltainen arvonsa. Mikä on ollut ”järkevän” politiikan perusta?

Puolueen kyky asioiden auki puhumiseen on perustunut asemaan poliittisessa keskustassa ja aateperintöön tasavallasta ja keskustelevasta kansanvallasta. Keskustaa on velvoittanut kaksi näkemystä: 1) maa on lailla rakennettava, ja 2) politiikan pitää perustua valistuneeseen kansalaismielipiteeseen.

Erityisesti vaikeiden päätösten aikana ”kansanliike-puolue” ja siinä toimivat ihmiset on nostettu politiikan tärkeimmiksi toimijoiksi, yhdessä keskustellen erimielisinäkin on päätetty suurista asioista. Jos tämä puolueen luonne jää tunnistamatta, sen myötä häviää yhteenkuuluvuuden tunne.

Tämä käsitys edustuksellisesta kansanvallasta on edellyttänyt hyvin organisoitua puoluetoimintaa, vuoropuhelua kansalaisten kanssa. Kattava koulutustoiminta on ollut ohittamaton työväline, luottamuksen rakentaja ja opin antaja.

Keskustalla on ollut kyky tunnistaa politiikan suuret kysymykset, uskallusta näyttää suuntaa ja rohkeutta kanavoida erilaiset mielipiteet sisälleen. Mustavalkoiset vastakkainasettelut ovat lientyneet niin kansalaisten omissa aivoituksissa kuin kansalaisryhmien keskinäisessä toisiinsa suhtautumisessa.

Onko unohdettu, miten kokemus yhdessä tekemisestä ja vaikuttamisesta avartaa henkisesti ja toiminnallisesti? Onko Suomen Keskusta ollut 2000-luvulla kansakunnan tuntoja aistiva, keskusteleva kansanliike ja sovitteleva valtionhoitaja?

Keskustan puheet eivät ole kohdanneet kansalaisten arkitodellisuutta. Tutuiksi ovat tulleet lausahdukset: ”keskeneräisistä asioista ei pidä puhua”; ”nyt on osoitettava yhtenäisyyttä”; ”puoluejohdolle on annettava työrauha”; ”puoluekokous on antanut johdolle valtuutuksen” tai ”venettä ei pidä keikuttaa”.

Suomen Keskustassa vaikeatkin asiat on nyt puhuttava auki silläkin uhalla, että puhe satuttaa ja pahoittaa asioista vastuuta kantaneiden mieliä. Keskustan identiteetin mukaisesti politiikan pitäisi olla ”järkevää” ja ”sovinnollista”, kulkea käsi kädessä.

Järkevän politiikan tarjoajia riittää: esimerkiksi perussuomalaiset oman hetkemme näkyvien ongelmien hoitajina ja vihreät tulevaisuuden haasteiden ratkaisijoina.

Järkevä politiikka ei ole äärivaihtoehtojen ämyrinä toistamista, vaan hyvin usein asettumista ”kansan tahtoa” vastaan. Juuri siksi edustuksellinen kansanvalta tarvitsee puolueita, kansalaisten ja päättäjien kohtaamisia. Niistä tilanteista syntyvät päättäjien ja kansalaisten valistuneet mielipiteet.

On oikeutettua – ja velvoittavaa – kysyä, millainen Suomi olisi nyt, jos meillä ei olisi ollut sovittelevaa poliittista keskustaa.