Kivikauden suomalainen kunnioitti hirveä pyhänä voimaeläimenä - Pyyntiin liittyi paljon rituaaleja

Hirvi oli kivikauden suomalaisille mystinen voimaeläin ja tärkein saalis. Kuva: Jussi Nukari

Hirvi on pohjoisten havumetsien kuningaseläin: valtava ja kunnioitusta herättävä metsien kruunupää. Metsän antimista elantonsa saaneille esi-isillemme hirvi on ollut tärkeä saalis­eläin ja tarveaineiden lähde.

Aikuinen hirvi saattaa painaa jopa 700 kiloa. Kivikauden toiseksi tärkeimmän saaliseläimen majavan rinnalla saalis vastaa yli kaksikymmenkertaista lihamäärää.

Ravinnon lisäksi hirvestä saatiin luuta työkalujen ja koriste-esineiden valmistukseen, kallisarvoista nahkaa sekä jänteitä ja rasvaa.

”Hirvennahkaa on todennäköisesti käytetty kivikaudella esimerkiksi veneiden rakentamiseen”, kertoo uskontotieteilijä ja arkeologi Ville Mantere, joka viimeistelee parhaillaan väitöskirjatutkimustaan hirven merkityksestä Pohjois-Euroopan kivikaudella ja pronssikauden alussa.

”Tämä on yksi mahdollinen selitys sille, miksi kalliotaiteen moniin veneisiin on liitetty hirvenpää. Hirviveneillä on saatettu kunnioitettu eläintä, joka on saanut uuden elämän veneen muodossa.”

Vaikka arkistot eivät tunne paljonkaan hirveen liittyviä uskomuksia, puhuvat kivikauden ihmisten jälkeensä jättämät jäljet syvästä kunnioituksesta metsien myyttistä jättiläistä kohtaan.

Vanhimmat hirveä esittävät esineet ovat jopa 14 000 vuotta vanhoja meripihkariipuksia, joita on löydetty nykyisen Pohjois-Saksan, Puolan ja Tanskan alueilta.

”Huomion arvoista on, että enää tuoreempia hirviesineitä ei näiltä alueilta tunneta. Ilmaston muuttuessa hirvien elinalueet ovat siirtyneet pohjoisemmaksi, jossa hirviesineitä ja kalliotaidetta alkaa esiintyä”, hirviesineistöä tutkinut Mantere sanoo.

”Suomessa vanhimmat ajoitetut hirvenluut ovat noin 11 000 vuotta vanhoja. Vanhimman tunnetun hirviesineen, Rovaniemen hirvenpään, ikä on ajoituksen mukaan noin 8 600 vuotta.”

Hirvellä on hallitseva asema koko Pohjois-Euroopan kivikautisessa kalliotaiteessa. Suomen kalliomaalausten tunnistettavien kuvioiden joukosta hirven osuus on lähes kolmasosa.

”Hirvisymboliikka ei keskity ainoastaan Pohjois-Eurooppaan, vaan se kattaa käytännössä koko pohjoisen havumetsävyöhykkeen läpi Siperian ja Pohjois-Amerikan”, Mantere muistuttaa.

Laukaan Saraakallioon tehtiin tuhansia vuosia sitten tämä hirveä esittävä kalliopiirros. Hirvikuvan tulkinnat vaihtelevat. Toiset näkevät kuvassa laukkaavan hirven, toiset kuolleen. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Kalliotaiteesta on saatu varma vahvistus monille hirvijahdissa käytetyille metsästysmenetelmille. Tuhansia vuosi vanhoissa kaiverruksissa on kuvattu hirvenhiihtoa, jäljestystä sekä veneestä tapahtuvaa pyyntiä.

”Venekuvausten runsaudesta voi päätellä veneen olleen myös todella merkittävä apu saaliseläimen seuraamisessa sekä kaadetun saaliin kuljetuksessa asuinpaikoille”, Mantere pohtii.

Mahdollisesti myös koiria on käytetty hirvijahdissa jo kivikaudella. ”Viitteitä tästä löytyy Pohjois-Norjasta Altan kalliohakkauksista, mutta kuvat ovat hieman vaikeatulkintaisia.”

Tietyillä alueilla pyyntikuoppa oli kivikauden metsästäjien tehokkain ja tärkein hirvein pyyntikeino. Pohjois-Ruotsin ja -Norjan alueella on rekisteröity useita kymmeniä tuhansia muinaisia pyyntikuoppia.

Pyyntikuoppametsästyksessä hirvien kulkureiteille kaivettiin syviä ansakuoppia, joihin hirvet putosivat. Kuoppien yhteydessä on käytetty myös ohjausaitoja ja eläimiä on ajettu kohti ansaa.

”Pyyntikuoppa on paitsi tehokas, myös pitkäikäinen ansa”, Mantere toteaa.

”Kun kuoppa on kerran valmiiksi kaivettu, on seuraavan sukupolven huomattavasti helpompi jatkaa sen käyttöä. Tämä varmasti osaltaan selittää niiden yleisyyden pyyntimuotona.”

Myös Suomessa on hirvenpyyntiin käytettyjä pyyntikuoppia, mutta niitä ei ole järjestelmällisesti kartoitettu.

”Hirven pyytämisessä on ollut paljon samaa kuin karhunkaadossa, johon tiedetään liittyneen paljon valmistautumista, uskomuksia ja toimintoja, itse kaadon lisäksi myös ennen pyyntiin lähtöä ja sen jälkeen”, Mantere kertoo.

”Pohjoisten alkuperäiskansojen historialliset lähteet puhuvat vahvasti sen puolesta, että hirvenmetsästys on karhunkaadon tavoin ollut suuri jatkumo, joka ei tavallaan koskaan ala eikä koskaan lopu.”

Mantere pitää todennäköisenä, että monet karhunkaatoon liittyvistä rituaaleista periytyvät muinaisista hirvenpyyntitraditioista.

Rituaalikäytäntöihin liittyvät esimerkiksi Uralin alueelta löytyneet hirvenmuotoiset astiat, joiden uskotaan olleen käytössä jahdin jälkeisissä, karhunpeijaisten tapaisissa rituaaleissa, joissa tehtiin kunniaa kaadetulle eläimelle.

”Hirven kaatoon on varmasti liittynyt paljon toimia ja rituaaleja, joiden avulla eläimen on uskottu palautuvan takaisin metsästysmaille. Tässä toiminnassa mahdollisesti myös kalliotaidepaikoilla ja hirveä kuvaavilla esineillä on ollut oma roolinsa.”

Hirvenpääsauvat ovat hirvensarvesta valmistettuja, arvoituksellisia esineitä. Esinelöytöinä sauvoja on löydetty noin kolmekymmentä kappaletta. Sauvoja esittäviä kalliopiirroskuvia on tunnistettu kuudessa kohteessa. Tässä Norjan Altassa oleva kalliopiirros. Kuva: Ville Mantere

Kaikki merkit viittaavat hirven olleen aiemmin pohjolan mahtieläin, jonka karhu on syrjäyttänyt pronssikaudella karjatalouden yleistymisen myötä noin 3 500 vuotta sitten.

Mantere kertoo silloin tapahtuneen suuren muutoksen. ”Tuhansia vuosia käytössä olleet hirvenpääsauvat jäivät pois löytöjen joukosta ja koko kalliotaiteen kuvasto muuttui, eikä hirven rooli enää korostunut nuoremmissa esineissä tai taiteessa.”

Ilmiölle on varmasti monia syitä, mutta todennäköisimmin maanviljelyn ja karjanhoidon yleistyminen ovat merkittävimpiä seikkoja hirven aseman hiipumiseen.

”Myös hirvenmetsästystaitojen ja pyyntikuoppajärjestelmien kehittyessä vuosituhansien saatossa tuli metsästyksestä arkipäiväisempää ja helpompaa, ja samalla koko eläimen taianomaisuus alkoi heikentyä.”

Karjatalouden yleistyessä karhusta muodostui uuden elinkeinon uhka ja peto, jota vastaan piti suojautua.

”Aiemminkin karhuja oli ja niitä varmasti myös metsästettiin, mutta se ei ollut hirveen verrattuna yhtä merkityksellinen eikä muodostanut samanlaista uhkaa pyyntiyhteisöjen elinkeinolle kuin karjataloutta harjoittaville ryhmille”, Mantere sanoo.

”Kalliotaiteessa karhu suorastaan loistaa poissaolollaan, minkä vuoksi sillä on vaikea uskoa olleen kovin suurta merkitystä kivikauden ihmisten elämässä. Esinelöydöissäkin karhua alkaa esiintyä säännöllisemmin vasta kivi- ja pronssikauden taitteessa.”

Arkeologi Ville Mantere on tutkinut runsaasti hirviaiheisia kalliotaidekohteita mm. Norjan Altassa. Kuva: Ville Mantere

Hirvi oli 1800–1900-lukujen taitteessa lähes sukupuuton partaalla. Mantere uskookin ikivanhoihin hirvitraditioon pohjautuvien uskomusten ja tapojen hiipuneen osittain myös hirvikannan harvenemisen myötä.

”Kun eläin on pitkään hyvin harvinainen, myös siihen liittyvä symboliikka unohtuu ja kuolee pois.”

Kalliotaiteen tulkinnassa shamanistinen ja henkimaailmaan tukeutuva tulkintamalli on ollut vahvasti pinnalla jo vuosikymmeniä, mutta olisi virheellinen olettamus katsoa kalliotaiteen tekemisen olleen pelkästään uskonnollista. Elinkeino ja uskonto ovat kulkeneet vahvasti käsi kädessä.

”Tulkintoja tehdessä on tärkeää ymmärtää ja muistaa se, ettei ole ollut mitään vastakkain asettelua uskonnollisen ja taloudellisen maailman välillä”, Mantere muistuttaa.

”Kuvien tekemiselle on voinut olla useita eri syitä. Uskon niiden kuvaavan metsästäjäyhteisöjen kokemusta todellisuudesta ja elinympäristöstä, jossa eläimen ja ihmisen rajat eivät todennäköisesti olleet läheskään samankaltaisia kuin tänä päivänä.”

Mantereen mukaan pohjoisten metsästäjä-keräilijäkansojen parissa toistuu uskomus, että eläimet ovat monilta osin ihmisten kaltaisia ja että kommunikointi ihmisten ja eläinten välillä on mahdollista.

”Pidän todennäköisenä, että myös kivikauden hirvenmetsästäjät pyrkivät kommunikoimaan hirvien kanssa ja erityisesti takaamaan hirvikantojen jatkuvuuden tulevaisuudessa.”

Mantereen tutkimukset tuovat esiin Pohjois-Euroopan hirvitraditioiden pitkän jatkumon. Yli 10 000 vuotta jatkuneet perinteet kertovat hirven asemasta ja siitä syvästä kunnioituksesta, jolla kivikauden metsästäjäyhteisöt ovat tähän mahtavaan eläimeen suhtautuneet.

Seuraavan kerran kun katselet pellolla laukkaavaa tai metsän reunassa seisovaa hirveä, et ehkä näekään taimikkojen tuhoajaa ja tieliikenneriskiä vaan mahtavan ja kunnioitetun kuningaseläimen. Erään suurimmista syistä sille, että elämälle pohjolan karuissa erämaissa ollut ylipäänsä edellytykset.