Minusta piti tulla lentäjä, kunnes sitten 14-vuotiaana koin kauhuntäyteiset hetket Itämeren yllä ja tulin toisiin ajatuksiin
Petteri Summanen kertoo kolumnissaan rakkaudestaan lentokoneisiin ja kuinka tuo intohimo sai eräänä päivänä kohtalokkaan kolauksen.
Kuva: MARJA SEPPALAOlen asunut useammalla paikkakunnalla. Niistä pohjoisin on Rovaniemi. Muutimme isäni kanssa kahdestaan Someroharjun varuskuntaan ollessani 7-vuotias.
Läheisen lentokentän toiminta näkyi ja kuului. Partiolennoille nousevat hävittäjät herättivät aina aamukuudelta. Minusta hienompaa herätyskellon ääntä ei olekaan kuin rujosti karjuva Draken.
Koulu sijaitsi metsän keskellä Norvajärvellä. Pienen maalaiskoulun yllä taistelulentäjät harjoittelivat kuvioitaan. Me yritimme liikuntatunnilla huutaa jylyn läpi, jotta kuulisimme toisiamme.
Usein pelit keskeytyivät ja kaikki tihrustivat niskat väärällään taivaalle.
Ilmailu on siis kiinnostanut pienestä saakka.
Matkustin usein Lapista etelään lomille sukuloimaan Ilmavoimien rahtikoneella. Jokainen sekunti oli täynnä riemua ja jännityksen kihinää.
Rahdin purku ja lastaus veivät kohteissa aikaa. Ehdin muun muassa Rissalassa noin 10-vuotiaana jututtaa valmiudessa päivystäviä hävittäjälentäjiä.
Olin tuolloin ainoa rahdin mukana matkustanut. Lentäjä käytti minut istumassa MIG- hävittäjän ohjaamossa. Matka jatkui.
Seuraava kohde oli Tikkakoski. DC-3-koneen perämies kysyi koneen ollessa ilmassa, haluaisinko ohjata. Tietysti halusin! Ohjaamossa otin perämiehen paikan ja kapteeni opasti hetken, kunnes vapautti ohjaimet minulle. Sain hetken lentää legendaarista konetta.
Kerroin myöhemmin kavereilleni kokemuksistani. He uskoivat, koska moni oli kokenut samat jutut.
”Sukelsimme kirkkaalta taivaalta mustan verhon läpi pimeyteen.”
Olin 14-vuotias, kun pääsin äitini uuden perheen mukana pienkonereissulle Tanskaan.
Paluumatkalla saimme Ruotsin kohdalla virheellisen säätiedon. Lähestyvän myrskyrintaman alla ei ollutkaan tilaa.
Sukelsimme kirkkaalta taivaalta mustan verhon läpi pimeyteen. Alkoi ravistelu ja välähtely. Pimeyden keskellä kuului räjähdyksiä, ja koneen rungon läpi välähteli salamoita.
Pian jotain vaurioitui, ja kojetaulun valot sammuivat. Kippari lähetti ohjaimia vatkatessaan hätäkutsun. Konetta ravistelivat valtavat voimat. Olin paniikin rajoilla.
Pilotti toisteli hätääntyneellä äänellään ”May Day, May Day!” -ilmoitusta radioon. Istuin vieressä. Edessäni heiluivat tuplaohjaimet.
Pelkoani rajoitti tehtävä. Minun oli osoitettava taskulampulla kojelaudan horisonttimittaria, jotta lentäjä tietäisi, missä asennossa kone lentää. Heittelehtiminen ja täysi pimeys eivät mahdollistaneet aistinvaraista koneen hallintaa.
Tätä höykytystä kesti ehkä puolisen tuntia, kunnes yllättäen sukelsimmekin ulos rintamasta keskelle pilvetöntä heinäkuista iltapäivän sinitaivasta. Allamme oli Lohja, ja pian saisimme laskeutua turvaan.
On vaikea kuvailla tunnetta, joka vallitsi, kun astuimme ulos Cessnasta kentälle.
Koneeseen oli sähkövikojen lisäksi tullut mekaanisia vaurioita, muun muassa toinen siipi oli taipunut.
Meistä kaikista varuskunnan kakaroista piti tulla lentäjiä. Minusta ei tullut.
Kirjoittaja on näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
