Pieniä kysymyksiä
.Joskus pikkujuttu voi koskettaa syvältä. Radiouutiset kertoivat alaikäisistä omaishoitajista, joita on Suomessa arvion mukaan 20 000. Siis niin suuri joukko lapsia ja nuoria hoitaa sairaita omaisiaan, todennäköisesti useimmiten vanhempiaan.
Jutussa haastateltiin nuorta naista, joka oli äitinsä omaishoitaja. Kun nainen oli ollut vielä alakoululainen, äiti oli sairastunut MS-tautiin. Äiti oli taistellut viimeiseen saakka, mutta sairaus oli edennyt nopeasti. Pian hän tarvitsi tyttärensä apua lähes kaikessa.
Miten urhea tytär, miten kunnioitettavasti hän toimi ja miten upeasti hoiti elämän sälyttämän velvollisuuden. Mutta miten raskasta mahtoi olla hoitaa äitiä ja hänen asioitaan, kun monet samanikäiset kaverit viettivät huolettomampaa nuoruutta. Ainutlaatuisia kasvun vuosia, jolloin monet saavat harrastaa mieluisia asioita ja viihtyä toistensa seurassa, sitoi suurelta osin hoitotyö.
Naisen haastattelun loppu tuntui musertavalta. Hän kertoi olleensa lukuisia kertoja äitinsä saattajana sairaaloissa, terveyskeskuksissa ja kuntoutuslaitoksissa. Kuitenkaan missään koskaan kukaan ei ollut kysynyt häneltä: Miten sinä jaksat? Mitä sinulle kuuluu?
Kovin pieniä ovat nuo kysymykset. Merkillistä on, miten suuria ne kuitenkin ovat mahtuakseen meidän suuhumme. Vai onko kysymys putkinäöstä? Tai myötätunnon puutteesta?
Onpa ihminen sairas millä tavalla tahansa, on erittäin tärkeää, miten hänen lähin ihmisensä jaksaa. Jos omaishoitaja kokee tekevänsä mielekästä työtä jota arvostetaan ja tuetaan, on sairaallakin parempi olla. Jos omaishoitajan voimat loppuvat ja pinna katkeaa, tarvitaan todennäköisesti laitospaikka. Pahimmassa tapauksessa tarvitaan kaksi laitospaikkaa: jos omaishoitajan verenpaine on noussut liikaa, sydän ruvennut reistaamaan, selkä kipeytynyt pahasti tai henkinen ahdistus käynyt ylivoimaiseksi.
Pienet kysymykset eivät maksa mitään, mutta niillä voi olla suuri merkitys. Varsinkin, jos jäämme kuuntelemaan, mitä niihin vastataan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
