Paniikki leviää

Hallitukset hallitsevat Suomessa täydet vaalikaudet. Tämä on ollut sääntö jo kymmeniä vuosia.

Toista oli nuoren tasavallan aikana. Vielä sodan jälkeenkin puolueiden yhteistyökyky oli huono, eikä edes vastapuolen toimintaoikeuksia aina tunnustettu.

Nyt yhteistyötä voidaan tehdä yli blokkirajojen. Jakoa sosialisteihin ja ei-sosialisteihin ei aina edes muisteta. Neljän vuoden hallitukset, jotka usein jatkavat pienin muutoksin vaalien jälkeenkin, tuovat vakautta poliittiseen elämään ja jatkuvuutta asioiden hoitoon.

Haittapuoleksi voi lukea sen, että äänestäjä väsyy, kun ”mikään ei muutu, äänestipä niin tai näin”.

No nyt yksitoikkoisuus saattaa päättyä. Ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun ankaran laman hallituksen kaatumisen mahdollisuus on todellinen.

Epävakauden syyksi on sanottu hallituspohjan huteruutta. Hallitus tehtiin niistä tarpeista, jotka käsillä oli. Mukaan piti ottaa niin jyviä kuin akanoitakin.

Hutera pohja ei kuitenkaan selitä kaikkea. Jos hallituksen alkutaipaleen puheita olisi uskominen, pohja oli jopa hyvä.

Suurempia kompastelun syitä ovat olleet osaamattomuus ja ylimielisyys, joka estää oppimisen.

Päähallituspuolue kokoomus meni oman kampanjansa ansaan. Puolueessa alettiin uskoa, kuten mainostoimisto uskotteli, että kaikki oli fantastista ja sujuisi kuin leikki.

Kun asiat kerran olivat upeasti, oppositiolle ei haluttu antaa murustakaan vallasta. Suuret uudistukset kuntauudistus ja sen apuriksi asetettu sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus aiottiin toteuttaa ministerien ohjauksessa. Parlamentaarisesta valmistelusta ei haluttu kuullakaan.

Pannukakkuhan siitä tuli.

Kuntaliitosten hyödyt olisivat suurimmat siellä, missä rahaa käytetään eniten: pääkaupunkiseudulla sekä Turun ja Tampereen seuduilla.

Espoon herrojen edessä kädet nostettiin pystyyn heti. Nyt myös kaksi muuta suurta keskittymää uhkaavat jäädä ulkopuolelle. Niille rakennellaan jos jonkinlaisia, uusia hallintohimmeleitä.

Hallitus jää kuurnitsemaan hyttysiä, pikkukuntia, joiden hallintoa purkamalla ei kestävyysvajeeseen saada havaittavia merkkejä.

Sitä suurempia merkkejä tulee kuntademokratiaan sekä hallinnon tehokkuuteen ja selkeyteen. Ylisuuria kuntia kokoamalla hukataan paikallistuntemusta ja tehdään maakuntahallinnosta jalkapuoli.

Sote-uudistus meni, jos mahdollista, vielä pahemmin sotkuun. Uudistuksen johtaminen oli liian vaativaa ministeri Maria Guzenina-Richardsonille (sd.). Pitkän viivyttelyn jälkeen hänet siirrettiin sivuun, mutta sotku ei siitä enää selvinnyt.

Suurista uudistuksista on tulossa suuri mahalasku. Ministerit ja puolueiden johtohenkilöt yksi toisensa jälkeen vetäytyvät vastuusta.

Edes pääministeri Jyrki Katainen (kok.) ei enää asetu täysin rinnoin uudistusten tukijaksi eikä aja hallitustaan järjestykseen. Hän päinvastoin sanoo, ettei kiistellyintä pykälää, pakkoliitosmahdollisuutta edes aiota saada valmiiksi tämän hallituksen aikana. Se ”jäisi seuraavan hallituksen keinoksi”.

Tämä on, anteeksi vain, kauniistikin sanottuna ”ei aivan totta”. Seuraava hallitus ei tätä pykälää tarvitse.

Hallitus luopuu pakkoliitospykälästä, koska se on perustuslain vastainen eikä hallituksen voima riitä. Ei riitä voima, koska omat joukot karkaavat.

Hallituskurin ajaminen voisi kaataa reen kokonaan. Siksi yritetään olla kuin ei oltaisikaan. Mikään ei etene mutta eipä ehkä peruutakaan.

Tämä on tietysti äärimmäisen huonoa hallintoa. Se ei ole kunniaksi Suomelle, ei puolueille eikä ministereille. Erittäin ikävän tahran se jättää Kataisen aiemmin kirkkaaseen kuvaan.

Kuvaa ei kaunista, että Kataisen tähtäin näyttää olevan EU-komissaarin tehtävässä. Tulee mieleen Holkerin hallituksen valtiovarainministeri Erkki Liikanen (sd.), joka keskittyi ministerin pestinsä loppuaikoina ranskan opiskeluun.

Liikanen karkasi laman alta Brysseliin. Katainen saattaa jättää jälkeensä nipun solmuun sotkettuja hallintouudistuksia ja uskonsa menettäneen, väsähtäneen kokoomuksen.

Puolueen herättely vaatii taas mittavan mainoskampanjan, mutta siihen löytyy toki rahaa.