Geopolitiikka palasi Eurooppaan

Keskustelu turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta Suomessa ja Euroopassa on ponnahtanut uudelleen pinnalle yli kahden vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen.

Tapahtumat Ukrainan maaperällä kiristävät Euroopan ja koko läntisen maailman suhteita Venäjään.

Hallitsematon kriisi on ulottanut lonkeronsa eurooppalaiselle maaperälle ja iskostanut uudelleen virinneen kahtiajaon syvälle maanosan tietoisuuteen.

Itä-Ukrainassa alas ammutun matkustajakoneen myötä konflikti ei enää leimua eurooppalaisten takapihalla, vaan koskettaa kouriintuntuvasti kaikkia.

Jännitteet ovat kiristyneet äärimmilleen, eikä ilmeistä ulospääsyä tilanteesta ole näköpiirissä.

Kylmän sodan vuosikymmeniä leimasi etupiiriajattelu, jossa suurvallat määrittelivät pienet valtiot puskurivyöhykkeikseen.

Geopolitiikkaa on halki historian sovellettu imperialististen valtapyrkimysten yhteydessä.

Ukrainan kriisin taustalta on helppo tunnistaa vanhaa etupiiriajattelua. EU halusi levittää vaikutusvaltaansa itään ulottamalla Ukrainan vapaakauppasopimuksensa piiriin.

Venäjä puolestaan teki kaikkensa saadakseen maan mukaan omaan luomukseensa, Euraasian unioniin.

Ristiriita kärjistyi Ukrainan sisäisiin levottomuuksiin sekä Venäjän sotilaalliseen aggressioon Krimillä.

Vanhakantainen geopolitiikka on palannut Eurooppaan.

Suhtautuminen Ukrainan kriisiin on Suomelle haastavaa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on määritellyt Suomen kuuluvan läntiseen arvoyhteisöön ja ihmisoikeusrintamaan.

Suomi ei voi millään tavoin hyväksyä Venäjän toimia Ukrainassa. Tätä taustaa vasten on luontevaa sitoutua EU:n yhteisrintamaan, jossa Venäjää pyritään painostamaan.

Toisaalta Suomen maantieteellinen sijainti Venäjän kyljessä edellyttää myös itsenäistä liikkumavaraa tärkeissä kansallisissa kysymyksissä.

EU-Suomi joutuu nyt varoen puntaroimaan, mikä on kansakunnan poliittinen asemoituminen uudessa ja muuttuneessa tilanteessa.

Lisäksi on kysyttävä, mikä on talouden ja ihmisoikeuskysymysten keskinäinen painoarvo ja marssijärjestys.

Maanosan horjahteleva turvallisuuspoliittinen tilanne pakottaa kaikki eurooppalaiset valtiot puntaroimaan uudelleen turvallisuus- ja puolustuspoliittisia mallejaan.

Kuten Ukrainan kriisi osoittaa, eivät perinteiset turvallisuusuhkat ole kadonneet maailmasta minnekään. Sotaa käydään edelleen konekiväärein, lentokonein, ohjuksin ja tankein.

Perinteisten turvallisuusuhkien rinnalle ovat hivuttautuneet uudet. Kyber- ja informaatiosota ovat nykypäivää. Ukrainan kriisin yhteydessä on levinnyt ennen näkemätön määrä faktoihin perustumattomia uutisia.

Euroopan valtioiden, myös Suomen, on kyettävä pitämään puolustuksensa riittävän hyvässä kunnossa, jotta kaikkiin mahdollisiin uhkiin kyetään jatkossa uskottavasti vastaamaan.

Keskusteluilmapiirin muutos onkin ollut viime kuukausina Suomessa ilmeinen. Neljä suurinta puoluetta ovat nyt ilmeisen halukkaita kasvattamaan puolustusmäärärahoja seuraavalla hallituskaudella.

Maanpuolustuksensa omaehtoisesti kanveesiin saatellut Ruotsi on niin ikään havahtunut muuttuneeseen tilanteeseen. Länsinaapurissa on monesta suusta vaadittu tuntuvia korotuksia puolustusbudjettiin. Ruotsi ja Suomi tuskin ovat ainoat maat, joissa päädytään vastaaviin ratkaisuihin.

Puolustuspoliittinen keskustelu on Suomessa jäänyt liiaksi junnaamaan väittelyyn Nato-jäsenyydestä.

On hämmentävää seurata, miten jotkut poliitikot lobbaavat kantojaan Ukrainan kriisiä hyväksikäyttäen. Erityisesti Naton kannattajat kokevat tilaisuutensa tulleen.

Olennaisin ja ajankohtaisin kysymys kuuluu, miten Ukrainan tilanne voitaisiin saada hallintaan.

Suomen puolustusratkaisusta voidaan toki keskustella. Olipa se sitten nykyisen kaltainen sotilaallinen liittoutumattomuus, valtioliittoa kohti etenevä yhteistyö Ruotsin kanssa, taikka täysjäsenyys sotilasliitossa, ei perusasetelma kuitenkaan muutu.

Ensisijaisen tärkeää on pitää kiinni hyvistä ja toimivista diplomaattisista suhteista kaikkiin ilmansuuntiin. Suomen on pienenä maana idän ja lännen välissä

itse huolehdittava omasta puolustuskyvystään.