Luonnonsuojelu on politisoitunutta

Vihreä liike on sementoinut luonnonsuojelullisen oikeassa olemisen yhden ainoan puo­lueen monopoliksi. Tuekseen he ovat saaneet kaikki suomalaiset ympäristöjärjestöt.

Toimintaperiaatteisiin kuuluu omien argumenttien esille tuominen, joita media tukee ilman minkäänlaista ennakko­tutkimusta tai kritisointia. Vihreillä on somen ja median ilmaherruus. Siihen liittyvät myös menneiden ja nykyisten maa- ja metsätalouden toimijoiden vähättely ja aliarviointi.

Olen ollut läsnä useassa tilaisuudessa, joissa metsä­talouden toimijoiden vuosikymmenten työ on haukuttu epäonnistuneeksi, luontoa tuhoavaksi toiminnaksi. Väitteet eivät tarvitse tutkimusta avukseen. Metsäväki ottaa kaiken päälle kaadetun saastan nöyränä ja ilman vastaväitteitä.

Vanha totuus on, että metsä­miehelle pieni moite on yhtä kuin kiitos.

Luonnonsuojelun politisoinnin ja monopolisoinnin takia aate vaatii asioiden esillä pitämistä ja uusien vaatimusten esittämistä. Vaatimukset, jotka kohdistuvat metsänomistajiin ja joihin metsäyhtiöt auliisti suostuvat, ovat minimivaatimuksia. Jos uusia vaatimuksia ei esitetä jatkuvasti, puolue ei menesty.

Ruotsissa ei vaadita avohakkuiden lopettamista ja turve on luokiteltu hitaasti uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Jos Suomi olisi öljyvaltio, todennäköisesti lopettaisimme öljyn porauksen välittömästi.

Suomalainen metsäteollisuus on puolensa valinnut. Se on hylännyt metsänomistajat ja kuhertelee ympäristöjärjestöjen kanssa. Siihen kuuluu yksityismetsänomistajien pakottaminen FSC-sertifiointiin. Vastapainoksi ympäristöjärjestöt verkostoineen estävät uusien Metsäteollisuus ry:n ulko­puolisten biotuotetehtaiden rakentamisen.

Tällä strategialla puusta ei synny kilpailua. Hakkuusäästöt ovat vihreiden mieleen.

Luonnonsuojelun politisointi on kohdallani johtanut siihen, että vältän metsissäni kaikkia niitä rauhoitustöitä, jotka voivat aiheuttaa suojeluun liittyviä toimenpiteitä jossakin myöhemmässä vaiheessa.

Vihreiltä kysyisin, miksi kannatuksenne on heikointa täällä luonnon keskellä asuvien ihmisten keskuudessa ja suurinta siellä, missä ei enää ole käytännöllisesti katsoen elävää luontoa sen monimuotoisuudesta puhumattakaan.