Pysähtymisen paikka

Jaana Kankaanpää 

Mielipide

22.12.201015:00

Kolumni

Simo Ralli

Olen ollut Lauri Tähkä & Elonkerjuun kanssa reissussa yhteen putkeen melkeinpä kymmenen vuotta. Keikkoja ollaan soitettu toistatuhatta ja levyjä ollaan väsätty kuusi kappaletta.

Elämä on ollut iloisesti matkalaukussa. Päätimme hikeä tihkuneen kesän jälkeen, että joulukuulla laitamme kalikat kassihin ja soittimet naftaliinihin määräämättömäksi ajaksi. Kieltämättä olemme tauon tarpeessa. Musiikki ei vain anna, se myös vie kaiken.

Mutta osataanko me enää pysähtyä? Tohtiiko tänä päivänä kukaan enää pysähtyä? Onko nykyään kaikesta kiiruhusta huolimatta helpompaa vaan jatkaa samaa rataa laput silmillä, kunnes löytää itsensä unettomana ja masentuneena sängynpohjalta.

Ollaanko me mukamas hyödyllisempiä silloin, kun on koko ajan tuli perseen alla? Ainakin se voi tuntua siltä. Hautuumaat ovat täynnä korvaamattomia ihmisiä...

Oravanpyörän pysäyttäminen pelottaa niin pirusti. Kauankohan itsellä menee siihen että osaa vain olla? Ettei ole koko ajan valehes menemässä johonkin. Oppii pysymään kotona kauemman kuin kolme päivää. Tekemään vain välttämättömät työt. Voin vain kuvitella, miltä eläkkeelle jäävältä tai potkut töistä saaneelta tuntuu.

Joulu onneksi auttaa, se on pysähtymisen aikaa. Jouluaattohan on aina sitä samaa. Joulun ajan voisi katsoa videolta. Yhtään ei tiedä minkä vuoden aatosta on kyse. Vain hiusmallit, silmälasit ja vaatemuoti on muuttunut.

Kuusen paikka, lahjojen jakoaika, juhla-ateria, ne pysyvät järkähtömästi paikoillaan. Suku kokoontuu yhteen ja lahjoja vaihdetaan joka herran vuosi samalla kaavalla ja se on pirun hyvä niin!

Joulu on juhla, jossa vanhat perinteet, pinttyneet rituaalit tekevät siitä suuren. Vanhuksien luona käynnit, hauroolla piipahtaminen, joulukirkko, ruokailu ja isännän sammuminen kuusen juurelle ovat sitä, mikä tuo sydämeen joulun, sen kiireettömyyden ja hartauden.

Hemmetin tylsää! parahtaa joku. Joulun merkityksen, lämmön ja yhteenkuuluvuuden huomaat vasta sen jälkeen, kun menetät sen. Perheitä rikkoontuu. Huomaat viettäväsi aattoa ilman lapsiasi uudessa ympäristössä, sytytät kynttilöitä ja muistelet perinnettä, joka vielä viime vuonna oli.

Se kirpaisee syvältä syrämestä.

Huomaat tuon tylsän perinteen merkityksen silloin, kun joku läheinen kuolee. Tänä vuonna ei kokoonnutakaan enää samassa paikassa, enää ei kototalo hehku lämmintä valoaan kaupungista tullessa.

Tämän kaamoksen aikana olemme herkimmillämme. Iänikuiset joulurituaalit tuovat turvaa adventtisohjon kyntäjälle. Turvallinen kiire kintereillä valmistellaan tuota vuoden tärkeintä hiljentymisen hetkeä.

Nooh, on tämä Jeesuksen syntymäpäivä salakavalasti maallistunutkin. Kiire ja vouhotus saa sijaa rauhoittumiselta. Baarit ja kapakat ovat auki koko joulunpyhät. Luulen, että jonkinlainen ”jouluperinne” syntyy myös kapakoihin.

Muutama vuosi sitten naapuripitäjän ravintola mainosti lehdessä pitävänsä jouluaattona yksinäisten joulujuhlat. Ajattelin, että onpa perhanan hyvä idea, jouluna ei ole mukavaa olla yksin. Kun ensimmäinen lehti ilmestyi pyhien jälkeen, otsikossa luki: ”Joukkotappelu ravintolassa jouluaattona Karijoella!”

Osa suomalaista kiireetöntä jouluperinnettä tämäkin...

Pysähdytään ny hetkeksi edes jouluna!

Kirjoittaja on teuvalainen maanviljelijä ja Lauri Tähkä ja Elonkerjuu -orkesterin kitaristi.