Autoteollisuuden etu vai ruuan turvallisuus?

Euroopan unioni neuvottelee parhaillaan kaupan ehdoista Etelä-Amerikan Mercosur-kauppaliittouman kanssa.

Mercosurin muodostavat Argentiina, Brasilia, Paraguay ja Uruguay. Alueelta tuodaan EU:hun erityisesti elintarvikkeita, tupakkaa, soijaa, lihaa ja kahvia. EU-alueelta puolestaan viedään koneita, ajoneuvoja ja niiden osia sekä kemikaaleja ja lääkevalmisteita.

Sopimukseen tulevat kaupan ehdot huolestuttavat erityisesti viljelijäjärjestöjä. Huoleen olisi kuitenkin syytä ihan kaikilla, jotka syövät. Kaupan ehdoissa vaihdannan väline, raha, puhuu.

On suuri riski, että neuvotteluissa EU:n näkökulmasta painottuvat tärkeiden vientituotteiden näkökulmat, siis kone-, auto-, kemikaali- ja lääketeollisuus. Mercosur-maille taas maataloustuotteet ovat tärkeimmät.

Kumpikin osapuoli pyrkii tietenkin mielellään maksimoimaan itselleen taloudellisesti tärkeimmän teollisuusalan hyötyä.

Miksi olisi syytä huoleen? Eihän tuontia näistä maista tietenkään voi estää. Kyse on siitä, millaisin ehdoin tänne tuodaan erityisesti elintarvikkeita.

EU:ssa ja sen jäsenmaissa säännellään maataloutta voimakkaasti ja ohjataan tuotantotapoja muun muassa ympäristövaikutusten, elintarviketurvallisuuden ja eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta. Se on hyvä asia ja kaikkien etu: voimme syödä turvallisin mielin.

Kun kyse on EU:n ulkopuolelta tulevasta ruuasta, nämä samat vaatimukset tuppaavat unohtumaan. Jos eri maat ja yhteisöt pyrkivät turvaamaan ihmisten terveyttä ja ympäristön hyvinvointia oman alueen tuotannon säännöillä, pitäisi olla pelisäännöt myös ulkoa tuotetulle ruualle.

Taannoisten Yhdysvaltojen ja EU:n kauppasopimusneuvottelujen, TTIP:n, yhteydessä keskusteltiin myös ruuan turvallisuudesta. Eurooppalaisesta näkökulmasta turvallisuus syntyy siitä, että koko ketju, pellolta pöytään, toimii turvallisesti. Vaikkapa vierasainejäämiä ei siis saisi tulla missään ketjun vaiheessa.

USA:n näkökulma taas korosti sitä, että lopputuote on puhdas ja turvallinen. Sehän voidaan sitten tarpeen vaatiessa käsitellä puhtaaksi esimerkiksi kemikaaleilla.

Samat poliitikot, jotka asettavat eurooppalaiselle, ja suomalaiselle, maataloudelle tiukat säännöt, välittävät piutpaut tuontiruuan laadusta ja tuotantotavasta. Tärkeintähän on, että sitä tulee ja halvalla.

Tärkeintä on, että eurooppalainen autoteollisuus saa hyvät vientiehdot. Eurooppalaisten syömän ruuan turvallisuus siis voidaan tarvittaessa uhrata, jos kovan rahan bisnes hyötyy.

Suomalainen viljelijä tuottaa ilomielin laadukasta ruokaa, vastuullisesti. Sille pitäisi vaan saada laatua vastaava hinta. Meille turvallisuus ja puhtaus ovat tärkeitä. Se nyppii, jos samaan aikaan verrataan pelkkää hintaa vaikkapa brasilialaiseen tuotteeseen, eikä kanneta minkäänlaista huolta siitä, mikä mahtaa olla sen tuontiruuan turvallisuus, ympäristöystävällisyys ja eettisyys. Silloin kilpailu, hinta ja valinnanvara ovat tärkeintä.

Myös jokainen meistä voisi tarkkailla itseään eri rooleissa: kansalaisina ja veronmaksajina vaaditaan helposti tiukkoja sääntöjä. Kuluttajina taas nuo vaatimukset unohtuvat. Ehkä kaupan tiskillä ja ravintolan asiakkaana maatalouden ja ruuan yhteys katoaa.

Johdonmukainen ihminen vaatisi myös kulutuspäätöksiä tehdessään ruualta samaa kuin kansalaisena maataloudelta: eettisyyttä, jäljitettävyyttä, ympäristöystävällisyyttä ja turvallisuutta. Niistä tietää varmimmin, kun valitsee suomalaisen tuotteen.