Luonnon monimuotoisuudessa lajit samanarvoisia

Erkki Lähde, Yrjö Norokorpi ja Olavi Laiho suhtautuvat metsien monimuotoisuuteen ihmiskeskeisesti ja tunteenomaisesti kirjoittaessaan, että ”monimuotoisuuden kannalta jatkuva kasvatus on paljon edullisempi kuin nykykäytäntö” (MT 18.9.). Heille jotkin lajit eivät ole toivottuja kuten ”avoaloja valloittavat hirvet, peurat, kauriit ja myyrät”, jotka ”kuljettavat mukanaan monia haittaeläimiä, esimerkiksi punkkeja ja hirvikärpäsiä”. Sen sijaan mustikka, sienet ja kanalinnut ovat hyviä lajeja.

Metsät ovat sitä monimuotoisempia mitä enemmän niissä on erilaisia elinympäristöjä. Erilaisuuden kirjo muodostuu erilaisista kasvupaikoista viljavista lehdoista karuihin kalliometsiin ja rehevistä korvista rahkasoihin. Samoin metsän eri kehitysvaiheet luovat erilaisia elinympäristöjä puuttomasta alasta vanhaan metsään.

Jokaiseen elinympäristöön on muodostunut oma lajikoostumus. On monia lajeja, jotka elävät hyvinkin erilaisissa metsissä. Mutta on myös runsaasti lajeja, jotka voivat elää vain tietynlaisessa ympäristössä. Monet avoimilla metsän uudistusaloilla elävät lajit tarvitsevat lämpöä, valoa, kuivuutta ja avointa tilaa. Se, että aikojen kuluessa on kehittynyt tällaisia lajeja, osoittaa, että myös metsien ollessa luonnontilaisia niissä on ollut avoimia aloja.

Jatkuvassa kasvatuksessa ei ole eri kehitysvaiheita, vaan metsä pysyy koko ajan yhdessä ja samassa vaiheessa. Avoimia paikkoja tarvitsevilla lajeilla ei tällaisessa metsässä ole elinmahdollisuuksia. Elinympäristönäkään se ei tuo mitään uutta, sillä se ei juurikaan poikkea jaksollisen kasvatuksen varttuneen metsän vaiheesta.

Monimuotoisuuden näkökulmasta kaikki luontaiset lajit ovat samanarvoisia. Myyrä ja hirvikärpänen ovat yhtä arvokkaita kuin mustikka ja kanalinnut. Jos metsien hoidossa ja hakkuissa on ensisijaisesti muita tavoitteita kuin tuotto ja monimuotoisuuden ylläpitäminen, siihen toki laki antaa mahdollisuuden.