Yliö: Vilja-alan sopimustuottajat näyttävät suuntaa viljelyn monimuotoistamisessa

Monipuolinen viljelykierto on eduksi monin tavoin. KUvassa kauraa, rypsiä, puna-apilaa ja hernettä. Kuva: Pekka Fali, Johannes Tervo, Jaana Kankaanpää

Suomen kasvintuotanto lepää hyvin voimakkaasti viljojen ja nurmien varassa. Noin kahdesta miljoonasta viljelijätukien piirissä olevasta peltohehtaarista viljat kattavat puolet. Nurmikasvien viljelyala on noin 800 000 hehtaaria.

Nautakarjatuotanto on alueellisesti keskittynyttä, ja sen myötä myös nurmi- ja viljantuotanto ovat alueellisesti eriytyneet.

Muita kasveja viljellään 150 000–200 000 hehtaarin alalla.

Tuotantoalojen perusteella tyypillisellä etelä- ja länsisuomalaisella kasvintuotantotilan peltolohkolla viljellään jotain muuta kasvia kuin viljaa korkeintaan kerran viidessä vuodessa. Eri tilojen viljelykiertojen välillä on huomattavaa vaihtelua, mutta iso kuva on melko yksipuolinen.

Yksipuoliseen viljelyyn liittyy monia riskitekijöitä: kasvitaudit, tuholaiset, maan rakenneongelmat, orgaanisen aineksen väheneminen ja ravinnehuuhtoutumat yleistyvät.

Yksipuoliseen viljelyyn liittyy myös sääriski. Mikäli viljelyssä on kasveja, joiden kasvurytmi on hyvin samanlainen, kuivuuden tai liiallisen sateen aiheuttama satoriski kohdistuu isolle osalle tilan tuotantoalasta.

Luonnonvarakeskuksen, vilja-alan yritysten ja viljelijäjärjestöjen yhteishankkeessa verrattiin vilja-alan yritysten sopimustuottajien ja ei-sopimustuottajien viljelykäytänteitten eroja viljelykiertojen, esi- ja jälkikasvien sekä maapeitekasvien käytön suhteen. Tilat sijaitsivat pääosin Etelä- ja Länsi-Suomessa.

Tulokset viljelyn monimuotoisuudesta ovat varsin yhteneväiset tuotantoaloihin perustuvan arvion kanssa.

Tuloksista paljastui kuitenkin eroja vertailtujen tilaryhmien välillä. Sopimustuottajilla oli selkeästi monipuolisemmat viljelykierrot. Heillä viljaa edelsi jokin muu kasvi kuin kevätvilja keskimäärin kerran neljässä vuodessa, verrokkiryhmässä kerran viidessä vuodessa.

Lisäksi he välttivät viljalajimonokulttuuria selvästi verrokkiryhmää useammin.

Sopimustuottajilla neljänneksellä peltoalasta viljeltiin yksipuolisesti samaa viljalajia, vastaava osuus verrokkiryhmässä oli melkein 50 prosenttia.

Sopimustuottajilla oli useammin syysviljoja, öljykasveja tai muita kasveja viljan esikasveina, he käyttivät verrokkiryhmää useammin maanpeitekasveja eli alus- tai kerääjäkasveja.

Maanpeitekasvisopimuksia on tehty vuodesta 2020. Tähän vertailuun on siksi valikoitunut mukaan aivan ensimmäinen joukko viljelijöitä, jotka ovat sopimuksia tehneet. On hyvin todennäköistä, että sopimustuottajissa on keskimääräistä enemmän kokeilunhaluisia, pioneerihenkisiä viljelijöitä.

Monokulttuuri vähentyi tilakoon kasvaessa.

Kaikkein yksipuolisinta viljely on alle 30 hehtaarin tiloilla. Sopimusviljelijöiden tilat eivät tosin juuri koskaan ole näin pieniä. Ylipäätään näin pienien tilojen määrä vähenee rajua vauhtia koko Suomessa.

Tutkimuksessa sopimustuottajien tiloilla peltoa oli pääosin yli 100 hehtaaria.

Kaikkein monipuolisinta kiertoa, jossa on sekä kevät- että syysviljoja ja muitakin kasveja, esiintyi puolestaan lähes yksinomaan vain yli 100 hehtaarin tiloilla.

Katkaisukasvin käyttö näytti tyypilliseltä kaikilla yli 60 hehtaarin tiloilla. Katkaiskukasvikierrolla tarkoitetaan kiertoa, jossa viimeistään neljän viljavuoden jälkeen viljan viljely katkaistaan esimerkiksi öljy- tai palkokasvilla.

Tulosten perusteella sopimustuottajat ovat ottaneet käyttöön monipuolisemmat viljelykierrot ja -käytänteet verrattuna verrokkiryhmään.

Jos iso osa verrokkiryhmän viljelijöistä toteuttaisi samassa laajuudessa monimuotoistamistoimenpiteitä, Suomen kasvintuotannon monimuotoisuus ottaisi ison askeleen eteenpäin.

Toki aina voidaan kysyä, milloin viljely on riittävän monimuotoista. Viljat hallitsevat kasvintuotanto- ja yksimahaisten eläinten tuotantoalueilla, kun taas puolestaan nauta-Suomea nurmet. Nurmet ja muut monivuotiset kasvit ovat eduksi maaperän hiilen kerryttämisen, talviaikaisen kasvipeitteisyyden, eroosion ja ravinteiden huuhtoutumisen kannalta.

Viljelyn monimuotoistamisen esteenä on monia tekijöitä tuotantosuuntien alueellisen eriytymisen lisäksi. Tilan koko, kone- ja varastointikapasiteetti sekä öljy- ja palkokasvien pitkät kiertovaatimukset voivat toimia esteenä.

Jos ei huomioida suojakasvi-, viherryttämis- ja monimuotoisuusalueita tai suoraan tilojen välillä tapahtuvaa kauppaa, viljeltävällä kasvilla tulee olla ostaja, joko jalostava teollisuus tai kauppa. Tämä ketju ei välttämättä toimi kovin hyvin pienten tuotantoalojen tai uusien, usein eksoottisiksi koettujen kasvien osalta.

Ja lopulta, täytyyhän tuotteelle löytyä myös kuluttaja.

Lauri Jauhiainen

erikoistutkija

Ari A. Rajala

johtava tutkija

Luonnonvarakeskus