Kato- vuosien opetukset

Kulunut satokausi on osoittanut luonnonvoimien olevan yhä käytettävissä olevaa maatalousteknologiaa voimakkaampia. Katastrofi on hyvin lähellä viljelijöiden peräksi­antamattomuudesta huolimatta. He ovat nytkin suurin uhrauksin hankkineet konekannan, jolla on saatu ainakin osa sadosta korjattua tosin itsensä velkaannuttaen.

Tästäkin vuodesta tehdään tilastollisia selvityksiä, joista tarkalleen päästään selville lopullisista vahingoista. Ongelmana kuitenkin on, miten tunnetut tosiasiat kohtaavat yhteiskunnan päättäjät.

Historia kertoo aikaisemmista katovuosista muun muassa 1690-luvulla ja 1870-luvulla karua kieltään. Tuon ajan yhteiskunta ymmärsi, että maataloutta ei voi jättää oman onnensa nojaan. Niinpä kiireesti alettiin rakentaa viljamakasiineja joka pitäjään tasoittamaan satovahinkoja.

Valtiovalta näki, että maatalouden kysymykset oli otettava vakavasti. Sitä seurasi tuotantosuunnan muuttaminen viljanviljelyvaltaisesta maataloudesta karjatalousvaltaiseksi. Katovuodet olivat kuitenkin niin traumaattinen kokemus, että vielä 1980-­luvulla vanhemmat viljelijät tiesivät kertoa, miten työväki pani kätensä ristiin tullessaan ruokapöytään.

Maatalous kuitenkin voimistui vähitellen niin, ettei kaksikaan huonoa vuotta kaataneet kunnon taloa. Maatalouden kääntymisen laskuun on esitetty tapahtuneen vuonna 1928 tai 1966 kriteereistä riippuen. Maatalouden merkitys tunnuttiin unohdetun EU-ratkaisuissa.

Vanhempi agronomipolvi tosin korosti aina kansallisen maatalouden merkitystä etenkin kriisiaikoina. Maatalous on nyt jätetty viljelijöiden itsensä varaan ja tukiakin on leikattu.

Historiassa on monenlaisia malleja maatalouden suhteen. Suurvaltakautena oli ajatus panna viljelijät mahdollisimman ahtaalle taloudellisesti, jotta nämä sen vuoksi tekisivät enemmän töitä ja samalla elättäisivät valtakunnan. Tilojen taloutta seurattiin ankarasti aivan niin kuin nytkin, eikä talonpoikaisesta vapaudesta voida enää puhua.