WTO tarvitsee uuden luotsin ja uuden suunnan

Maailman kauppajärjestön pääjohtajalle Pascal Lamylle pitäisi

löytää seuraaja. Yhtä mieltä taidetaan olla, että nyt olisi lopultakin kehitysmaiden vuoro.

Ennen ranskalaista Lamya WTO:lla on ollut pääjohtaja Thaimaasta, Uudesta-Seelannista, Italiasta ja Irlannista. Vuoden 1995 alussa aloittanutta WTO:ta edelsi kansainvälinen kauppa- ja tullijärjestö Gatt, ja sitä johti aina eurooppalainen.

Vuonna 1999 järjestö ei kyennyt ratkomaan kehitys- ja teollisuusmaiden välillä. Niinpä laitettiin riita poikki: Uuden-Seelannin Mike Moore veti järjestöä kolme ja Thaimaan Supachai Panitchpakdi toiset kolme vuotta normaalin neljävuotisen kauden sijaan.

Vuonna 2005 pestiä pedattiin kovasti Latinalaiseen Amerikkaan, jonka maat olivat esiintyneet vahvasti Dohan kierroksella. Niin Uruguay kuin Brasilia pitivät loppuun asti kiinni omista ehdokkaistaan.

Afrikkalaiset ja aasialaiset eivät kyenneet ratkaisemaan peliä asettumalla näistä jommankumman tai Mauritiuksen ehdokkaan taakse.

Entinen EU-komissaari Lamy, jota etenkin kansainväliset kehitysjärjestöt pitivät pahimpana vaihtoehtona, kiersi ahkerasti puhumassa tukea taakseen joka mantereelta – ja voitti.

Lamy on sittemmin ollut varsin pidetty työssään. Hän sai ensimmäisenä WTO-pomona toisen kauden ilman vastaehdokkaita.

Ollaanko aiemmasta opittu? Ei siltä näytä. Yhdeksästä ehdokkaasta kahdeksan tulee periaatteessa kehitysmaista.

Latinalainen Amerikka on asettelussa jälleen eripurainen. Samoin ovat Afrikka ja Aasia.

Vaikka Eurooppa ja Pohjois-Amerikka päättivät antaa tilaa muulle maailmalle, Uuden-Seelannin Tim Grocer nauttinee ainakin länsimaisten viljelijäjärjestöjen luottamusta työstään maatalousneuvotteluiden vetäjänä Dohan kierroksen tiukoissa vaiheissa.

Minulla oli mahdollisuus haastatella häntä tuossa tehtävässä. Ymmärrän, miksi hän on kauppadiplomaattien piirissä arvostettu. Sain mielikuvan ahkerasta ja kuuntelevasta jalat maassa -tyypistä.

Kenialainen Amina Mohamed ja Brasilian Roberto Carvalho de Azevêdo on ennakkoon helppo nähdä Grocerin kovimpina haastajina. Mohamed toimii YK:n alaisen Unepin pomona, mutta nauttii kiitosta myös WTO:ssa. Carvalho de Azevêdo on Grocerin tavoin puhdasverinen kauppakehien kettu.

Mohamedin harmiksi Afrikan unioni hätiköi ja lupasi jo viime kesänä tukensa ghanalaiselle Alan John Kwadwo Kyerematenille.

Carvalhoa vastaan taas puhuu se epäluulo, jota tunnetaan hänen kotimaataan kohtaan sen pyrkiessä maailmankaupan jättiläiseksi. Ainakin minulle on iso yllätys, jos edes muut nousevat taloudet (Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) asettuvat hänen tuekseen.

Muut kuusi ehdokasta menevät kykyjensä puolesta hyvin ristiin. Kaikki ovat toimineet ulkomaankauppaministerinä. Heistä Kyerematenilla, Meksikon Herminio Blancolla sekä Costa Rican Anabel Gonzálezilla on kokemusta sekä politiikasta että virkamiehen/diplomaatin työstä.

Toisaalta osalla on elinkeinoelämän tuntemusta, kaikilla ei. Osa taas on laajentanut osaamistaan myös tutkijana.

Jos tarpeeksi iso ryhmä maita ei kykene menemään yhden ehdokkaan taakse, Grocer saattaa sittenkin ”tehdä Lamyt”. Hänen mahdollisuuksiaan syö se, että hän ei olisi ensimmäinen uusiseelantilainen WTO:n luotsina. Vastaavasti Blancon valintaa haittaa se, että OECD:tä johtaa hänen maanmiehensä Angel Gurria.

Tosin onhan Ranskalla nykyisellään kaksi isoa pomonpallia, WTO:n ja IMF:n. Sen tradition murtaminen, että toiset ovat tärkeämpiä kuin toiset, on ollut ja on vaikeaa.

Keskinäistä valtapeliä tärkeämpää olisi kuitenkin saada WTO:n johtoon uusia tuulia.

Kauppajärjestö pitäisi saada kohotettua Dohan kierroksen karikolta niin, että se olisi vahva toimija globaalissa markkinataloudessa. WTO on se, joka voisi pitää myös pienyrittäjien ja pienten talouksien puolta ohi monikansallisten jättien.

Ei siis olisi mitenkään pahasta, jos pääjohtaja tuntisi muutakin kuin Geneven diplomatiaa.

Toiseksi olisi plussaa valita IMF:n Christine Lagardelle kanssasisar, kun kerran päteviä naisia on tarjolla. Useimpiin hommiin heitä ei valitettavasti tahdo löytyä edes hakemalla.