Kekri on satokauden päätös ja tarinoiden aikaa

Loka-marraskuun taitteessa Suomessa on jo vuosisatoja vietetty satokauden päättymistä eli kekriä. Juhlaan on ollut syytä, koska on haluttu kiittää vuoden hyvästä sadosta ja toivoa parasta tulevalle satokaudelle. Kekrin vietto aloitti myös vanhan suomalaisen ajanlaskun mukaan uuden kalenterivuoden. Samoin siihen liittyi yleisesti monia erilaisia asioita kuten maatalousyhteisön työvuoden päätös, sadonkorjuujuhla, palkollisten vapaaviikko ja pestipaikkojen vaihtoviikko.

Sanotaan, että kekrin aika koitti silloin, kun karja oli saatu sisätiloihin, jyvälaarit olivat täynnä, juurekset saatu maakuoppaan ja syysteurastukset olivat tehty. Kekriin liittyivät myös muun muassa riitit, rituaalit ja erilaiset seremoniat sekä erilaiset juhlat, joskin myös jonkinlaiset ennusmerkkien arvioimiset tulevan satokauden suhteen.

Yleisesti kekrin juhlinnassa korostuivat irtiotto arjesta ja juhlinta, herkuttelu ja myös tarinat sekä taiat, joiden tarkoituksena oli vaikuttaa tulevaan vuoteen.

Kekristä on kirjoitettu vuosien varrella myös Maaseudun Tulevaisuudessa. Maaseudun Tulevaisuudessa ilmestyneessä pienessä uutisessa keskityttiin kekrin historialliseen taustaan (MT 6.11.1920). Uutisessa kerrottiin muun muassa, että kekriä oli ollut tapana viettää jo pakanuuden aikana. Silloin nimenomaan sato oli saatu korjattua ja oli aika keskittyä juhlimiseen.

Kekrinä oli lopetettu kaikenlainen kyntö- ja puintityö. Myöskin karjan laitumella olo päättyi Kekrin alkaessa.

Kekriä edelsi almanakassa Mikkelin päivä. Mikkelin päivä merkitsi myös sadonkorjuun loppua; se ”tyhjensi pellot ja lukitsi riihet”. Viimeistään silloin piti ”nauriiden olla kuopassa, akkojen tuvassa”. Lehmät siirrettiin laitumelta navettaan, ja paimenetkin pääsivät taas käymään kirkossa.

Mikkelin päivän koittaessa myöskään naisia ei saanut enää lähettää ulkotöihin. Sen sijaan heidän piti Mikkelin päivästä kekrin alkuun asti tehdä ahkerasti kotitöitä.

Oman erikoisuutensa kekriin liitti myös olettamus, että itse keyriä eli kekriä voitiin myös verrata jonkinlaiseen kummitukseen, jota oli aikoinaan käytetty pelottimena Tverin Karjalassa. Tuolloin kekrinä entiset talojen kuolleet isännät ja emännät tulivat uskomuksen mukaan kummittelemaan. Heitä sitten lepyteltiin niin hyvällä ruualla kuin myös lämmittämällä heille sauna. Myös muun talonväen piti saunoa, jotta kesäinen hiki ja pahat vaivat voitiin pestä pois.

Uskottiin myös, että riihessä asusteli riihitonttuja, jonkinlaisia haltijoita. Heitäkään ei saanut kekrinä suututtaa, vaan tontuille piti antaa jokin hyvitys. Emäntä toikin riihen tontuille hyvää syötävää, jotta ne pysyisivät rauhallisina. Riihen oven takana sitten kuunneltiin, jospa sieltä olisi kuulunut jotain natinaa tai muuta pauketta. Silloin voitiin odottaa seuraavaksi suveksi hyvää viljavuotta.

Suomalaiset olivat vielä 1800-luvulla osin lukutaidottomia. Esimerkiksi Tampereella vain harva kykeni lukemaan sanomalehtiä. Ne olivat lähinnä varakkaampien asukkaiden huvia, eikä tavallinen tamperelainen tehdastyöläinen saati sitten lähipitäjien maaseutuväki edes välttämättä pystynyt ostamaan sanomalehtiä.

Näin ollen kekrinä muun muassa erilaiset oudot ja arveluttavat tarinat levisivät suusta suuhun kylästä toiseen. Vuoden pimeimpään aikaan tarinoita kertomalla saatiin jännitystä arkipäivän tapahtumiin, ja samalla niillä uskottiin olevan vaikutusta ihmisten tulevaisuuteen.

Lehdissäkin tällaisia tarinoita näki aina muutamia, mutta todellisuudessa tarinoiden alkuperä ja totuudenmukaisuus jäivät melko hatariksi.

Kekrillä oli ollut varsin tärkeä merkitys 1800-luvun maaseudulla. Se oli enemmän kuin sadonkorjuun juhla. Se oli sekoitus pakanuuden ajan taikauskoa ja samalla myös jonkinlaista onnentoivotusta seuraavan vuoden satokaudelle.

Kekriä pidettiin 1800-luvulla jonkinlaisena pikkupyhäpäivänä, mutta vielä 1900-luvun alussa kekriä saatettiin pitää yhtä tärkeänä vuodenkiertoon liittyvänä juhlana kuin joulua ja pääsiäistä. Kekrin merkitystä ei voinutkaan pitää mitenkään vähäisenä. Olihan maa tuottanut ja antanut sen, mitä hartaasti oli koko suven odotettu ja toivottu. Välistä onni oli ollut myötä, välistä halla tai sateinen kesä johdatti kansan kerjuulle.

Juhlanviettoon kuului myös syömingit ja juomingit sekä lopuksi tanhuaminen.

Länsi-Suomessa kekriä pidettiin myös suurena juomajuhlana, jolle annettiin nimeksi ”kekkeri”. Myös tuona aikana palvelusväki muutti uuteen työpaikkaan ja tehtävään. Pohjanmaan ja Savon seuduilla kekriä kutsuttiin ”Römppäviikoksi”.

Kekrinä entiset talojen kuolleet isännät ja emännät tulivat uskomuksen mukaan kummittelemaan.