Poliittinen kielenkäyttö outoa

Päivittäin joutuu lukemaan hurskaita toivomuksia siitä, että hallitusohjelmaan suunnitellut rakenneuudistukset pitää tehdä. Se vaatii kuulemma ”rohkeutta”, koska niiden myönteiset vaikutukset tulevat aika lailla viiveellä.

Puhe rasittaa sitä oikeaa, aikaansaapaa työtä tekevää ”vähäosaisempaa” kansaa, joka juhlallisessa puheessa, julkilausumissa perustuslaista lähtien virallisesti on tasa-arvoinen saamasta osastaan huolimatta, mutta oikeasti onko?

Mikä on rakenne, joka pitää uudistaa, koota leluista? Se on juuri tuo tasa-arvoinen oikeudenmukaisuus, joka aikaisemmissa uudistuksissa heti perustuslain jälkeen on jätetty toteuttamatta, tahallaan ja tarkoituksella? Se on se vanha ”velho”, raha ja mammona se rakenne.

Uudistus on väärä sana, pehmennetty ilmaisu parannuksesta, jonka sanoja myöntäisi tahallisen teon. Uudistusta tarvitaan, kun kulunutta korjataan, parannusta kun väärää oikaistaan. Vähäosainen on se, jolle kakun jakamisessa on, annetaan, ne murut. Se on koiruutta, jonka sanan kuulin jo 1940-luvulla tuvan tapiseeraajalta, eli tahallista väärinjakoa. Jokaisella on tietokone päässään, jonka perusverkkoa pitäisi käyttää oikein. Henkisesti vähäosainen puolustautuu jakoa sillä, että se jouduttaisiin kohta taas tekemään, kun se pyrkii kasautumaan hyväosaisille. Siinä se tietokonevika onkin.

Demokratian mahdollisuus on valita parantajat uudistajien tilalle, uudistamaan jaetun, ansainnan ja tarpeen mukaan ja säätelemään sitä vähäosasen puolesta. Terve tyydytys tulee epäitsekkäästä tarpeesta eli autuaampaa antaa...

Albert Einstein, jonka tietokone oli superkäytössä, totesi jo ennen edellistä vihaa, että se, ”jolle tuottaa tyydytystä marssia suljetussa rivistössä, joutuu kohta halveksuntani kohteeksi”.

Poliitikot ja muutkin sanailijat voisivat kilpailla oikeudenmukaisemmasta parantamisesta seuraavaa vaalivalintaakin varten toivomusaloitteiden sijaan.