Silkkisolmio ja elämän oppitunnit – kursseilla voi oppia vaikka mitä, mutta se ei aina ole niiden tärkein anti

Kursseilla ei ole kyseessä pelkästään asioiden oppiminen tai suora hyötynäkökulma, toteaa Heli Laaksonen. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Mielipide|Harrastukset

2.2.202607:00

Kolumni

Heli Laaksonen

Satuinpa taannoin istumaan samassa kahvipöydässä kylän vanhimman maanviljelijän kanssa, silloin lähes yhdeksänkymppisen, nyt jo tuonelan tuvilla kahvittelevan. Kehuin hänen solmiotaan. Siinä oli tummansinisellä pohjalla kultaista viljaa, ohrantähkiä. Mies ilahtui ja sanoi tehneensä sen itse!

Tiesin kyllä, että tämä sankari oli kekseliäs, taiteellinen suorastaan. Edelleenkin tätä meidän Kodiksamin kylän raittia koristaa hänen aikanaan tuunaamansa vanha lämpökattila. Hän on maalannut sen päädyn vaaleanpunaiseksi, tehnyt pyöreästä luukusta kärsän ja juuriharjoista iloisena kohoavat kulmakarvat. Tämä sika tervehtii kulkijoita kyltillä ”Hymyillään, kun tavataan!”

Silti yllätti, kun herra kertoi kravattinsa tarinan. Hän halusi aikanaan tasavuosiensa kunniaksi juhlapukuunsa solmion, jossa näkyisi hänen elämäntehtävänsä: maahenki ja viljan viljely.

Hän oli jatkanut esivanhempiensa maatilaa ja saanut veljensä kanssa siemenviljatilan hyvälle mallille. Tunnettu heinälajike Nokan timotei on muuten heidän tilallaan kehitelty.

Pitäisi siis löytää asiaankuuluva juhlasolmio. Kauppojen krakavalikoimissa oli jalkapallokuviota, juustokuviota, joulukoristeita, Simpsoneita, Retu Kivistä, hevosia, valjaita, ruutua, raitaa ja pilkkuja. Ei kelppa! Kirpputorilta löytyi jopa jääkiekon maailmanmestaruuskisojen muistokravatti – muttei heinäkasvien häivähdystäkään.

Miespä ilmoittautui siitä kansalaisopiston silkkimaalauskurssille, opetteli tarvittavat tekniikat ja niitä sopivasti noudattaen ja noudattamatta jättäen maalasi itselleen ohrasolmion. Ei kuulemma ollut monta muuta äijää oppilaana kurssilla.

Mitä ennakkoluulottomuutta ja sivuilleen vilkuilematonta meininkiä! Haluan juuri tietynlaisen solmion – teen sen. Ellen osaa, opettelen. Hymyilkööt vain muut tavatessa tai selän takana, minä silkkimaalaan nyt!

Olen vapaan kansansivistyksen vakaa kannattaja – opistojen ja yksityisyrittäjien kurssien vakiokävijä. Pienten taito- ja tietokurssien käyminen on suuri elämän ilo. Teen muistiinpanoja, kuuntelen pää kallellaan, nyökyttelen innokkaana – ja olen todella kova unohtamaan opitut.

Kädentaitojen opinnoissa luontainen kömpelyyteni hankaloittaa kaikkea. Pudottelen maaleja, pistän neulalla polveeni, ompelen taskun umpeen. En voi sanoa, ettei se haittaa. Kyl se haitta! Tulen silti seuraavallekin tunnille.

Kursseilla ei ole kyseessä pelkästään asioiden oppiminen tai suora hyötynäkökulma. Olisin varmasti pärjännyt ilman vapaalankahuovutuskurssia ja Tukkakoristeita kuivakukista -kurssia. Pinkopahvin pingoituskurssin oppeja en ole koskaan kokeillut käytännössä. Ukrainan kielen perusteista on jäänyt mieleen listopad ja priviit (marraskuu ja moi).

Oppituntien anti on ollut siinä, että olen tavannut hauskoja ja viisaita ihmisiä, havahtunut arvostamaan muiden taitoja, yleissivistynyt mitä oudoimmissa asioissa, kasvanut ymmärtämään maailman ihmeellisyyttä.

Joskus kurssit muuttavat elämän kurssia. Miina Savolaisen Voimaannuttavan valokuvauksen opinnot auttoivat katsomaan itseä ja muita lempeämmin. C-kortin ajaminen aikuisena mahdollisti kuorma-auton rattiin hyppäämisen, kun hyppääjä tarvittiin.

Arvostan hyviä opettajia, koska olen itsekin vetänyt joitakin kursseja. Ei ole yksinkertaista yrittää olla selkeä mutta lennokas, jämäkkä mutta kaikille kiva, asiantunteva mutta rento.

Olen kertonut sammalten aakkosista kuuden metrin luontopolullani ja luotsannut viron kielen alkeita 15 minuutissa. Kerran kurssillani oli yksi oppilas, meidän kylän Helge, jolle näytin lasiveitsen käytön. Sen olin oppinut käymällä naapurikylässä tiffany-lasityön kursseilla.

Jotkut kurssit ovat olleet elämässä pakollisiakin. Hiljattain käymissäni luonto- ja ympäristöneuvojan opinnoissa fysiikan kurssin suorittaminen oli yksi pitkä ylämäki. Viimeksi olin vilkaissut fysiikan kirjaa 1986 Uudenkaupungin yläasteen pulpetissani – vastentahtoisesti silloinkin.

Kirjallisen tentin lisäksi tuli nyt aikuisena suorittaa suullinen tentti. Opettaja piti puhelinkuulustelun. Satuin olemaan jäällä kävelyllä, kun hän soitti ja kysyi jotain Newtonin laeista. Keskittyminen oli vaikeaa. Toisella silmällä seurasin samanaikaista luonnonnäytelmää: vastarannalla parittelevia merikotkia!

Jos näin vuoden alussa, karuimman ajan keskellä tuntuu raskaalta aloittaa uusi elämä, uusi harrastus (latvian kieltä pyöräilijöille tai sipulikasvien hyötämiskurssi), saattaa olla tuntemuksineen oikeassa.

Ihmiselläkin on lupa olla säästötilassa, vain pakolliset asiat hoitavana. Kuvittele karhu nyt. Ei haro tukkaansa opiston ilmoittautumisohjeita tavatessaan.

Uudet lukukaudet kouluissakin alkavat syksyisin. Jos pikkuhiljaa kevään mittaan suunnittelee, mihin aikoo tarttua sitten joskus elokuussa kesän voimistamana, ehtii ensimmäisen jonoon, repun hihnat suorana, sinipunakynä teroitettuna koulun oven taa.