Myös metsiin maalaisjärkeä

Kun elinvoimainen kasvava puu vaurioituu tai kaatuu, lyhyt siirtymävaihe ennen puun kuivumista ja lahoamista tuottaa eläville puille ja metsälle riskitekijöitä. Vaurioituneeseen puuhun iskevät hyönteiset ja sitä kautta laji voi runsastua ja siirtyä terveisiinkin puihin.

Kun on päästy siirtymästä yli ja puu on jo kuollut, kuivunut ja lahoamassa, vaara on ohi, mutta vahinko metsänomistajalle jo tapahtunut ja hyönteisjälkeläiset etsiytyneet aikapäiviä sitten uusiin puihin.

Laho on lahoa ja tuottaa elävälle puustolle vaarattomat lajinsa. Toisaalta samalla jokaisesta kuolleesta puusta seuraa taloudellista tappiota metsänomistajalle.

Ei ole kauan siitä, kun metsäomistajia syytettiin metsiensä pystyyn lahottamisesta ja valtavasta kansantaloudellisesta tappiosta, josta tulisi sanktioida. Nyt mieluummin prenikka rintaan kuin moitteita.

Kun suurella vaivalla, kustannuksilla ja ajallisesti lähes ihmisiällä on saanut taimikko kasvamaan ja varttumaan tukkipuuksi, en toivo metsääni lahopuuston lisäystä. Mahdollisimman pian menen puita korjaamaan, jos myrsky niitä kaataa.

Pieni metsälö pikkutilalla on aina ollut taloudellisesti elintärkeä, ei siihen ainakaan tietoinen lahottaminen ole sopinut. Manattu on, jos on todettu puun päässeen kuolemaan ja lahoamaan: siinä meni taas kolmekymmentä ekeä jäärille. Kymmenen puuta tekee jo kolmesataa.

Ihan samalla tavalla se on tulon vähennystä kuin viranhaltijalta, jolta ”suojellaan” palkasta jotain pois.

Arvostelua, kritiikkiä, syytöksiä ja rajoituksia on helpointa kohdistaa niihin, jotka elävät luonnosta kuten maa-, metsä- ja porotalous.

Erilaiset rajoitukset ja määräykset luonnon käytöstä tulevat ulkoapäin heiltä, jotka eivät itse palkannauttijoina ja viranhaltioina menetä mitään. Muu yhteiskunta on usein haluton korvaamaan alkutuottajien menetyksiä, vaikka demokraattisessa mielessä sen tulisi olla selviö.

Meillä tuoreet puut on aina myyty, kuivat tehty polttopuiksi ja lahot jääneet pystyyn.

Lahot ovat yleensä koivuja, valitettavasti ne eivät kestä kovin pitkään pystyssä. Sitten on maalahottajien vuoro käydä pökkelön kimppuun.

Runkoon ja juuriniskoihin vaurioituneet kuuset ja koivut on seuraavan kaupan yhteydessä poimittu myyntipuuksi, ennen kuin laho on ehtinyt edetä ja pilata arvopuut. Näin maalaisjärkeä on pikkutilalla yritetty käyttää ja toivoa sen käytöstä yhä elätellään.

Ellei olla riippuvaisia metsätuloista tai metsäala on suuri, ymmärrettävästi on vara antaa metsänsä enemmänkin pökkelöityä.

Metsälön monimuotoisuus toteutuu kuin luonnostaan, jos maan pinnamuodot ja maalajit vaihtelevat. Savossa usein on niin.

Mainituista syistä johtuen onnekseni 27 hehtaarin metsälössäni on lähes neljäkymmentä eri kasvuvaiheessa olevaa kuviota, joissa puulajit vaihtelevat. Kuvioihin mahtuu myös luonnontilaisesti syntyneitä alueita, joilla lähtökohta jatkuvaan kasvatukseen on parhain.

Mosaiikkimainen metsä on moni-ilmeinen, ilmeisesti pieneliöstöä myöten.

Mitä enemmän jättöpuuryhmiä vaaditaan, sitä taloudellisemmaksi pienemmillä metsätiloilla tullee pidättäytyä aukkojen teosta ja suosia jatkuvampaa kasvatusta.