Väinö Ijäs asuu ja hoitaa talouttaan yksin. Ruuanlaiton hän joutui opettelemaan 1950-luvun alussa, kun äiti sairastui. Nyt taidoista on hyötyä.
Väinö, Amerikan evakko
Väinön Pekka-isä työskenteli Yhdysvalloissa huvilan talonmiehenä. Tässä hän ja Väinö esittelevät ruohonleikkuria.
Kotona Tervajärvellä vuonna 1934. Väinö hevosen selässä.
Väinö nuorena sotilaana. Kuva on ajan tavan mukaisesti jälkiväritetty.
Väinö Ijäksen koti Lumivaarassa jäi 30 kilometriä itäpuolelle uuden Suomen ja Neuvostoliiton rajasta. Viimeiset suomalaiset lähtivät Lumivaarasta 23.9.1944. Lähtöä edeltävinä viikkoina satoa korjattiin kuumeisesti: viljat, omenat ja muut elintarvikkeet koetettiin saada mukaan.Laman myötä Suomeen
Kun Ijäksen siirtolaisperheeseen syntyi poikavauva Yhdysvalloissa lokakuussa 1924, hän sai nimekseen Väinö Frans. Väinö-nimen kovin buumi oli koti-Suomessa tuohon aikaan jo laantumassa. Nuoressa tasavallassa elettiin jo Olavien, Veikkojen ja Erkkien kultakautta.
Mutta vauvan vanhemmat Anna (o.s. Kaitas) ja Pekka Ijäs eivät varmastikaan suomalaisten nimimieltymysten muutoksista tienneet. Pekka oli matkustanut Amerikkaan jo vuonna 1910, Anna samoihin aikoihin. Tuolloin, 1900-luvun alussa, Väinö oli ollut Suomen suuriruhtinaskunnassa kolmanneksi suosituin poikien nimi heti Johanneksen ja Einon jälkeen.
Väinö eli Yhdysvalloissa onnellista lapsuutta. Hänen lapsuuskuviaan on säilynyt paljon, ja niissä poseeraa tyytyväisen näköinen ja siististi puettu pikkupoika. Pekka työskenteli Long Islandilla New Yorkin osavaltiossa amerikkalaisen hammaslääkärin kesähuvilan talonmiehenä. Yhdessä kuvassa Pekka esittelee valtavaa ruohonleikkuria, jolla hän parturoi piha-alueiden nurmikenttiä. Toisessa otoksessa perhe on kuvattu huviretkellä valtameren rannalla.
Ijäkset ostivat 1920-luvulla Yhdysvalloista oman talon. Väinö-poika aloitti koulunkäynnin 1930-luvun taitteessa. Ensimmäisen luokan jälkeen hän pääsi kulkemaan viiden kilometrin koulumatkat koulubussilla. Suomessa tällainen luksus yleistyi vasta 1960-luvulla.
”Ensimmäisenä vuonna minulla ei ollut koulussa kavereita, kun en osannut puhua englantia”, Ijäs muistelee.
Amerikkalaisesta koulusta mieleen jäi tummaihoinen tyttö. Rotusyrjintä oli voimissaan.
”Neekereistä silloin puhuttiin. Heitä kohdeltiin samoin kuin Suomessa mustalaisia.”
Sodan jaloista evakoksi
Väinön koulunkäynti keskeytyi 8-vuotiaana, kun köyhyys ja kurjuus rantautuivat Yhdysvaltoihin 1930-luvun laman seurauksena. Ijäksen perheen oli jätettävä Amerikka ja aloitettava tyhjästä uusi elämä Suomessa.
”Tulimme laivalla New Yorkista Hulliin Englantiin ja sieltä edelleen Suomeen. Talo jäi Amerikassa myymättä, kun laman vuoksi kukaan ei sitä ostanut.”
Ijäkset asettuivat isä-Pekan synnyinsijoille Laatokan Karjalaan keväällä 1933. Pitäjän nimi oli vaihtunut, sillä osa Jaakkiman kylistä oli eronnut vuonna 1923 itsenäiseksi Lumivaaran kunnaksi. Toki oli maakin vaihtunut, sillä Suomi oli itsenäistynyt Venäjästä Ijästen Amerikan-vuosien aikana.
Muutto Suomeen tuntui Väinöstä oudolta.
”Junamatkalla Helsingistä Ihalan asemalle muistan ihmetelleeni ikkunasta näkyviä puuaitoja. Sellaisia ei Amerikassa ollut.”
Suomi oli tuohon aikaan puuaitojen maa. Aidoilla rajattiin pihoja, peltoja ja niittyjä. Kansa suojasi tarkasti arvo-omaisuuttaan: kotieläimiä.
Suomi tuntui myös köyhältä Yhdysvaltain elintasoon tottuneen Väinön silmissä.
”Lapsilla ei ollut leikkikaluja. Naapurin pojat tulivat meille lelujani katsomaan.”
Poika sopeutui karjalaiseen elämänmenoon nopeasti, vaikka kielen kanssa oli aluksi vaikeaa koulussa. Väinö kun osasi kirjoittaa vain englantia.
Väinö varttui ja perhe pääsi elämisen alkuun Tervajärven kylässä. Nuori Lumivaaran kunta kehitti tarmokkaasti 1930-luvulla toimintaansa. Kunta muodostui kymmenestä kylästä, joten kunnalliset palvelut piti rakentaa alusta pitäen. Oma kirkko valmistui Kumolan kylään vuonna 1935.
Pitkä matka kotikylään
Levoton ja sotien riivaama vuosisata ei kuitenkaan antanut Ijästen juurtua pitkäksi ajaksi Lumivaaraan. Elämä suistui uudestaan raiteiltaan, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939.
Väinö oli tuolloin 15-vuotias. Isä ei armeijaan joutunut, koska hän oli jo lähes 50-vuotias eikä ollut siirtolaisuutensa vuoksi sotilaskoulutusta saanut.
Sota näkyi ja kuului Lumivaarassa heti ensimmäisestä päivästä lähtien.
”Kannakselta kuului tykistön jyrinä. Kun Karjalan radan pommitus alkoi, koneita lensi yli joka päivä.”
Kun rintama työntyi sodan edetessä yhä lännemmäksi Karjalaan, myös Lumivaaran kyliin evakuoitiin Laatokan pohjoispuolelta Suistamolta karjaa ja eläinten hoitajia. Lumivaaraan asti taistelut eivät ulottuneet. Sen vuoksi asukkaat tyrmistyivät, kun heille annettiin maaliskuussa rauhanteon yhteydessä evakuointimääräys.
”Kuunneltiin radiosta rauhan ehdot ja uusi raja, joka lähtee Virolahdelta Enson, Parikkalan ja Värtsilän kautta Ilomantsiin ja yhtyy siellä vanhaan rajaan”, Ijäs kirjoittaa muistiinpanoissaan maaliskuun 13. päivästä vuonna 1940.
”Huomattiin, että olemme rajan väärällä puolella!”
Väinö määrättiin seuraavana aamuna monisatapäisen karjalauman ajoon. Pitkällä kävelymatkalla oli surullinen päätös: lehmät päätyivät teuraaksi. Sieltä nuorukaisen matka ei jatkunutkaan enää kotiin, vaan suoraan Särkisalon asemalta naapurikunnan, kurkijokelaisten, evakkojunaan. Se vei Savonlinnaan.
Väinö päätyi evakoksi Keski-Suomen Uuraisiin maalaistaloon. Sieltä hänet määrättiin huhtikuussa Etelä-Lappiin; lumivaaralaisten sijoituspaikaksi oli päätetty Perä-Pohjola.
Teinipojan yksinäinen evakkomatka kesti yli kuukauden, ennen kuin Simoon sijoitetut isä ja äiti löysivät Väinön Laurilasta, nykyisestä Keminmaasta. Evakkokuorma päätyi omistajilleen vasta kahden kuukauden matkanteon jälkeen.
”Kun se saapui, olivat kaikki tavaramme tallessa. Niistä löytyi myös kotona paistettua ruislimppua. Se maistui erikoisen hyvältä”, Ijäs kirjoittaa.
Rintama kutsuu
Välirauhan aikana isä ja poika työllistyivät halkojen teossa, tienvarsiojien vesonnassa, armeijan ammusvaraston rakennustyömaalla ja Rovaniemi–Petsamo-maantien levennystöissä. Kun vuoden 1941 kevät alkoi taittua kesäksi, pohjoisen teille ilmestyi uusia käyttäjiä: saksalaisia sotilaita. Suomi valmistautui uuteen sotaan saksalaisten rinnalla.
Jatkosodan alettua 16-vuotias Väinö oli Simossa vartiomiehenä, kun hän kuuli, että Karjalaan voisi palata. Lumivaara oli vallattu elokuun puolivälissä. Hän alkoi suunnitella toisen lumivaaralaisen pojan kanssa paluuta kotiin. Pojat taittoivat matkan junalla Suomen halki ja löysivät Parikkalan kohdalta matkaseurakseen yhden oman kylän pojan lisää. Kun matkateko tyssäsi räjäytettyyn rautatiesiltaan takaisin vallatulla alueella, kolmikon matka jatkui polkupyörillä.
Perillä kotikylässä oli jo aikuisia, jotka jakoivat saapujille töitä ja ruokaa. Työtä oli, sillä välttämättömän korjaamisen ja siivouksen lisäksi hoidettavana oli sadonkorjuu. Lumivaara oli yli 90-prosenttisesti maa- ja metsätalouspitäjä.
Nuorukaiset eivät ehtineet kuitenkaan kauan ahertaa pelloilla, sillä heidät määrättiin vartijoiksi paikalliselle sotavankileirille.
Naapurikansan lyhytaikaiseksi jääneen asutuksen jäljiltä taloissa oli erikoisia vieraita.
”Hiirilaji oli vaihtunut. Uusilla hiirillä oli valkoiset viirut selässä. Niitä on paljon, mutta seuraavan talven aikana ne kuolivat kaikki.”
Syyskuussa palasi myös Pekka-isä kotiin. Lokakuussa tuli Lapista Anna-äiti muuttokuorman kera. Perhe oli jälleen koossa ja kotona.
Lähes kaikki matkustamaan kyenneet lumivaaralaiset muuttivat välirauhan aikana takaisin koteihinsa.
Hiljaista ja yksinäistä elämää
Kun sota jatkui, koitti helmikuussa 1943 Väinön varusmieskoulutuksen aika. Hän suoritti asepalveluksen Hyrylässä Keravalla ja sai jalkaväen ryhmänjohtajakoulutuksen.
Tammikuussa 1944 Väinön komppania määrättiin Itä-Karjalaan, mutta nuorukainen sairastui perillä keltatautiin, jota hoidettiin Pietarsaaren tyttölyseossa sijainneessa sotasairaalassa.
”Siellä oli paras ruoka, mitä armeijassa ollessani sain.”
Toipumisloman jälkeen sairaus uusiutui ja nuorukainen joutui Sortavalaan hoidettavaksi. Vasta toukokuun alussa Väinö oli terve ja sai komennuksen Viipuriin. Sieltä matka jatkui jälleen kohti Itä-Karjalaa. Väinön odotellessa asetta Juustjärven henkilötäydennyskeskuksessa – aseet olivat lopussa – alettiin jakaa maatalouslomia. Hänelle myönnettiin 24 päivän loma, jota vielä pidennettiin myöhemmin kuudella vuorokaudella, koska kevät oli myöhässä.
Tällä välin rintamalla alkoi tapahtua. Liittoutuneet nousivat maihin Ranskassa ja Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Karjalan kannaksella. Kun Väinö oli lomalta palattuaan ehtinyt Karhumäkeen Itä-Karjalassa, asiat olivat kehittyneet sellaiselle tolalle, että täydennysmiehet aloittivat yömarssin takaisin kohti länttä ja Tolvajärveä.
”Sen verran olen Äänisen aaltoja nähnyt, että yhden kerran ehdin Karhumäessä Äänisen rannalla parran ajaa ennen kuin lähdettiin vetäytymään.”
Tieto Karjalan pääkaupungin, Viipurin, menetyksestä tuli juhannuksena.
”Ei se mukavalta tuntunut. Arvasin, että nyt käy huonosti.”
Korpraali Ijäs määrättiin täydennysmieheksi rajajääkäripataljoona 5:een, joka puolusti asemia Muuannon kylässä Loimolan pohjoispuolella. Siellä meni loppukesä.
”Kun tulimme etulinjaan, niin vastaamme tuli muonahevonen, jonka kyydissä oli kaksi peittämätöntä vainajaa. Silloin kävi mielessä viimeinen kyyti.”
Sellaiseen kyytiin hän ei kuitenkaan itse joutunut, vaan selvisi kohtalokkaasta kesästä vahingoittumattomana. Kesäkuun alun ja syyskuun 14. päivän välillä käydyt taistelut veivät yli 17 000 Suomen joukoissa taistelleen hengen. Pelkästään kesäkuussa menehtyi 898 Väinön ikätoveria, vuonna 1924 syntynyttä.
”Sota on myös jollain tavalla arpapeliä”, hän pohtii.
Syyskuun neljäntenä päivänä komppanian lähetti toi sanoman, että aselepo alkaa kello 10. Sota Neuvostoliittoa vastaan päättyi, mutta tulevaisuus oli yhä varsin epävarma.
Väinö sai evakuoimisloman ja pääsi Lumivaaraan auttamaan sadonkorjuussa. Samaan aikaan oli Lumivaaraan tullut tieto uusista sijoituskunnista. Ne olivat Kalajoki, Alavieska, Ylivieska, Rautio ja Nivala Pohjois-Pohjanmaalla. Viimeiset suomalaiset lähtivät Lumivaarasta 23.9. aamuvarhaisella.
Väinön sota jatkui Lapissa.
”Lähdettiin ajamaan saksalaisia pois rauhanehtojen mukaan. Aseveli aloitti pahateon. Kun saavuimme Hyrynsalmelle, se oli poltettu.”
Väinön sotareissu loppui 4.12.1944 Jyväskylässä. Vanhemmat oli sijoitettu Nivalaan, mihin myös poika hakeutui. Alkoi Ijäksen perheen lopullinen siirtolaisaika. Lumivaaran koti jäi 30 kilometrin päähän uudesta Suomen ja Neuvostoliiton rajasta.
Väinön vanhemmat asettuivat asumaan Peräseinäjoelle. Väinö meni 1950-luvun lopulla naimisiin lumivaaralaisen luokkatoverinsa Lahja Sigrid Kojon kanssa. He perustivat perheen, saivat pojan ja viljelivät pientä tilaa Kristiinankaupungissa. Vuonna 1974 he muuttivat rivitaloon, jota Väinö oli ollut rakentamassa. Myös myöhemmän työuransa Väinö teki rakennusmiehenä.
Nykyään Väinö on 90-vuotias leski, joka kirjoittaa elämäntarinaansa käsin ruutupaperivihkolle. Siltä varalta, että joku haluaisi hänen elämänvaiheitaan lukea.
”Tiedän, että viimeinen vuosikymmeneni on alkanut.”
Väinön perhe oli pieni karjalainen saareke. Viime vuosina yhteydet muihin lumivaaralaisiin ovat katkenneet.
”Teuvalla asui se poika, jonka kanssa menin takaisin Karjalaan jatkosodan aikana. Hän kuoli pari vuotta sitten.”
Paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun Väinö-vauva näki päivänvalon Massachusettsissa vuonna 1924.
”Tämän ikäinen tuntee tippuneensa kokonaan raiteilta pois. Joka paikassa sanotaan, että katso netistä. Yli 80-vuotias tuntee olevansa jo hylkytavaraa, josta kukaan ei välitä.”
Väinö elää hiljaista elämää. Poika soittaa kaksi kertaa viikossa ja käy katsomassa kuukausittain. Väinön jalat reistailevat sen verran, ettei hän uskalla juurikaan lähteä kodin ulkopuolelle. Kuntopyörää hän koettaa polkea päivittäin edes lyhyen ajan, jotta voimat eivät häipyisi jaloista.
Ruuanvalmistuksen, kaupassakäynnin ja kotityöt hän hoitaa itse. Kaksi kertaa viikossa hän käy kivenheiton päässä sijaitsevassa uimahallissa: se on mukava harrastus.
”Kyllä elämä aika yksinäistä on. Ketään omaisia ei täällä paikkakunnalla asu, eikä enää montaa tuttuakaan. Kotisairaanhoitaja käy kerran kuukaudessa.”
Karjalasta ja karjalaisuudesta ei hänen mielestään ole juuri muuta kuin viimeisten evakoiden vaalimat muistot jäljellä.
”Karjalan heimo on unohtunut ja sulautunut muuhun väestöön. Suurin osa evakoista meni paikkakuntalaisten kanssa naimisiin. Heimosta on jäänyt jäljelle vain Pohjois- ja Etelä-Karjala.”
Lähteet: Väestörekisterikeskus, Jatkosodan pikkujättiläinen (WSOY 2005), lumivaara.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
