AUTOURHEILUN KARVALAKKILUOKKA

Jussi Moisio ja Kantrin nimikkoauto Saab 96. 

Vielä vähän laittoa ennen starttia. 

Esko Viitaniemen mukaan jokkistelusta voi kasvaa aiottua laajamittaisempikin harrastus. 

Vauhtipyörän kiinnitys on löystynyt. Jari Helenius opastaa Sami-poikaansa. 

Jokamiehenluokan meno ja meininki vetoavat yleisöön. Keskellä kurvaa Kantrin nimikko-Saab. 

Pitkä kisapäivä vaatii veronsa. Lämmin konepelti kutsuu hetken torkuille. 

Helpotuksen hetki raikkaassa talvisäässä. 

Jakan perhe on vannoutunut jokkiskisojen ystävä. Sekä Ville-poika että Pekka-isä ajavat. 

Auto vaatii pientä pintaremonttia. 

Marja Hintikka viihtyy rempseissä jokkispiireissä. 

Jokamieskisojen vauhdikkuus houkuttelee väkeä katsomoon. 

Hupsista keikkaa! Vakavia onnettomuuksia sattuu harvoin, pyllähdyksiä usein. 

Kalevi Sulkavalla on vuosikymmenien jokkisura. 

Nokka kohti seuraavaa starttia. 

Romua radalle

Saarijärvellä ja Viitasaaren

Suovanlahdessa.

Perjantai-ilta. Kello raksuttaa iltayhdeksää parinsadan asukkaan Suovanlahden kylällä Viitasaaren takamailla. Vieno pakkastuuli piiskaa Keitele-järveltä ja lunta tupruttaa. Maalaispihapiirin lämpimässä autoverstaassa Kantrin nimikkokuski Jussi Moisio, 31, tekee viime hetken säätöjä huomista jokamiesluokan kilpailua varten. Vaikka silmää painaa raskaan työviikon jälkeen, puhtia riittää, kun kyse on rakkaasta harrastuksesta.

Moision Saab 96 kiiltää eikä pelleissä näy lommoja. Musta syöksysämpylä sopisi paremmin marketin parkkipaikalle kuin ruttuisten jokkisautojen sekaan.

Saabin virittämiseen on kulunut lukemattomia tunteja, ja vihdoin huomenna sen on määrä kiidättää Moisiota 180 hevosvoiman edestä Saarijärven Ranta-Kiven Talvimestaruus-kilpailussa.

”Ei tässä tunteja lasketa. Onneksi auto valmistui tällä kertaa hyvissä ajoin. Joskus niitä joutuu ruuvaamaan vielä kisaa edeltävänä yönä. Toisaalta yöunet jäävät vähiin ensi yönä muutenkin kun kisat jännittää”, Moisio huokaa tyytyväisenä.

Moisio aloitti jokkisuransa 16-vuotiaana. Sitä ennen ajohimon tyydyttivät peltoautot. Mutta kun nuorukainen huomasi pärjäävänsä radoilla, laji vei mennessään. Nyt hylly pullistelee pokaaleista, kammari tavarapalkinnoista. Menestystä tärkeämpää on kuitenkin itse ajaminen. Se saa adrenaliinin virtaamaan.

Maatalous- ja metsäkoneita ammatikseen työstävä Moisio rakentaa autonsa alusta alkaen itse. Lisäksi hän virittää moottoreita muille kuljettajille. Moision tallista löytyy kaikki tarpeellinen laitteisto, jota tarvitaan kunnon kilpurin rakentamiseen.

Moisio edustaa naapurikunta Vesannon Urheiluautoilijoita. Seuran puheenjohtajalla Esko Viitaniemellä on selkeä näkemys siitä, millainen on hyvä kuljettaja.

”Hyvä jokkiskuski kykenee aina tasaiseen ajosuoritukseen ja hän satsaa riittävästi ajokalustoonsa”, hän tiivistää.

”Hermojen ja reaktiokyvyn pitää olla hyvät, koska lähdöllä on suuri merkitys. Eikä saa hermostua, jos kilpakumppani kyttää takapuskurissa. Pitää vainkeskittyä omaan suoritukseen”, Moisio lisää.

Jokamiehenluokka kehitettiin 1970-luvun puolivälissä edulliseksi autourheiluvaihtoehdoksi. Auton hinta on vakio. Kilpailija sitoutuu myymään autonsa kisan jälkeen 1150 euron hintaan. Auton voi ostaa jokainen, jolla on jokamiehenluokan tutkinto ja kilpailulisenssi kunnossa. Mikäli kilpurista on tehty useampi tarjous, uusi omistaja selvitetään arvalla.

Tokikaan reilu tonni ei vielä riitä, sillä kuljetuskalustoon, ajovarusteisiin, renkaisiin ja muihin huoltotarvikkeisiin uppoaa helposti useampi tuhatlappunen.

Voiton nälkä panee monen rakentamaan autostaan pakollista myyntihintaa kalliimman. Toisaalta radalla näkee yhtälailla huumorimielellä kyhättyjä viritelmiä. Jokainen harrastaa tavallaan.

”Tästä voi kasvaa varkain aiottua kalliimpi harrastus. Itsellä oli parhaimmillaan kahdeksan kilpa-autoa ja asuntoauto, jolla kuljin kisoissa. Ne vaativat lääniä ja veivät kaikki rahat”, Viitaniemi naurahtaa.

Lisäksi jokkisharrastus vaatii tallipaikan, jossa autoa voi laitella. Se on yksi syy siihen, miksi jokamiehenluokan harrastaminen on yleisempää maaseutukunnissa kuin kaupungeissa, joissa verstastilaa on vähemmän ja sen vuokraaminen kalliimpaa.

Talven ylivoimaisesti suurimpaan jokkiskilpailuun Saarijärvellä osallistuu yli 400 kuljettajaa. Näin suuren kilpailun järjestäminen vaatii rutkasti talkoovoimaa. Saarijärvellä työskentelee erilaisissa tehtävissä 180 vapaaehtoista työläistä, joista kaukaisimmat saapuivat satojen kilometrien päästä.

Varikko täyttyy pärinästä ja paukkeesta jo aamuvarhaisella. Samaan aikaan kun autoja lämmitellään testiradalla, toisaalla tehdään viime hetken remonttia. Joku oikoo kuplavolkkarin lokasuojaa pajavasaralla, toinen äheltää renkaita alle. Jo varikolla riittää paljon mielenkiintoista nähtävää.

”Jokkisporukka puhaltaa yhteen hiileen ja kaveria autetaan viipymättä. Jos joku tarvitsee varaosia, niitä annetaan. Tämä on kuitenkin harrastus, jota kukaan ei ota liian vakavasti”, Moisio kehuu.

”Hessu, tuotko kasimillisen poranterän”, huikataan viereiseltä pilttuulta. Äetsäläinen Jari Helenius on irrottanut moottorin Fiatista. Työtasona toimii paljas jäänpinta, mutta jokkismies ei valita kylmästä.

”Vauhtipyörän kiinnitys oli löystynyt. Eipä hätää, starttiin on vielä aikaa”, poikansa mekaanikkona toimiva Helenius toppuuttelee.

Ilmastonmuutos on vaikuttanut myös jokamiesluokan jääkisoihin. Viime vuosina niiden järjestäminen on ollut vähäistä huonon jäätilanteen takia. Tänä talvena jääpeite on oli paikoin vahvin vuosikymmeneen, joten kisoja on ajettu kuten ennen vanhaan.

”Oma kilpailu on pienen moottorikerhon taloudelle elintärkeä tulonlähde. Lisäksi ne tuovat kaivattua eloa hiljaiselle kylälle. Meidän kerhon jokkiskisa on vuoden suurin tapahtuma Vesannolla. Se on tärkeä asia kylän ihmisille”, Esko Viitaniemi toteaa.

Jokkisväen talvivarustukseen kuuluvat pilkkihaalarit ja talvisaappaat. Niitä tarvitaankin, jos aikoo tarjeta koko päivän ulkona pakkasessa.

Osa yleisöstä seuraa kilpailua rataa myötäilevässä autokatsomossa. Toiset lumipenkalla seisten. Tunnelma on välitön ja rento. Välillä katsomossa vilahtaa taskumatti tai minttupullo. Grillimakkara käryää ja pumppukahvi höyryää.

Starttilippu heilahtaa. Autot ampaisevat liikkeelle. Ensimmäisessä kurvissa on ahdasta. Autot viistävät toisiaan kuin parvi parittelevia norjanlohia. Nastarenkaiden ilmaan lennättämä jäähile pöllyää niin, että autoja on vaikea nähdä. Pelti kolisee jääpilven keskellä.

Lähtöjä ajetaan päivän mittaan kymmeniä. Ne ovat lyhyitä, kahden kolmen kierroksen pyrähdyksiä, joten kilpailu pysyy koko ajan hektisenä.

Pian lumi pöllyää kunnolla, kun Harri Lipposen pikku-Pösö kaatuu katolleen pitkässä mutkassa. Mutta ei hätää, kuski kömpii ehjänä ulos.

”Tämä on mulle niin tuttua puuhaa, ettei edes päässä huimaa”, Lipponen kommentoi tuoreeltaan.

Sitten auto viedään varikolle trukkikuormaajalla ja uusi startti voi alkaa.

Jokamiesluokan hurjalta näyttävät kaadot päättyvät lähes poikkeuksetta turvallisesti. Vakavia loukkaantumisia sattuu erittäin harvoin.

Samaan aikaan, kun jääradalla käydään tiukkaa kamppailua, sisällä kilpailutoimistossa Timo Pohja suorittaa tuloslaskentaa tietokoneella sitä mukaa, kun hänelle ilmoitetaan sijoituksia radiopuhelimella.

”Kokeilemme nyt uutta tekniikkaa”, sanoo Pohja ja näpyttää tietokoneen kosketusnäyttöä.

Pohja on jokkispiireissä tuttuakin tutumpi hahmo. Hän perusti vuosituhannen vaihteessa Jokkis.net -sivuston, josta on kehittynyt jokamiesluokan suosituin kokoontumispaikka verkossa. Jokkis.netissä vierailee päivittäin noin 9000 kävijää.

Päivätyön ja Jokkis.netin ylläpidon lisäksi Pohja kiertää laskemassa tuloksia noin 40 jokamieskilpailussa vuosittain.

”Tuloslaskenta vaatii nopeutta ja hyviä hermoja.

” Jokkiskisat tuovat kaivattua eloa hiljaiselle kylälle. ”

Vaikka kiire on kova, nautin tästä hommasta hyvän yhteishengen ansiosta”, Pohja kiittelee.

Joreksi esittäytyvä mies on Etelä-Suomesta saakka saapunut kannustamaan työkaveriaan. Hän kertoo käyvänsä jokkiskisoissa niin paljon, että välillä eukkokin hermoilee.

”Jokkis on vauhdikas ja yleisöystävällinen laji. Tulee näyttäviä kaatoja, autot ottavat kontaktia radalla ja menevät kylki edellä”, makkaraa mutustava Jore suitsuttaa lajia.

Kaikki eivät ole samaa mieltä jokamiehenluokan ihanuudesta. Joidenkin mielestä koko laji ovat turhaa bensanpolttamista, joka saastuttaa luontoa ja jonka joutaisi kieltää kokonaan. Useat kilpailut poikivatkin valituksia.

Nykypäivän jokamiesluokalle on asetettu tiukat ympäristövaatimukset. Varikolla autojen alla täytyy olla vähintään auton kokoinen nesteitä läpäisemätön öljynimeytysmatto, ettei koneesta mahdollisesti tippuva öljy tai polttoaine päätyisi luontoon. Ympäristölle haitallisten aineiden kanssa ollaan muutenkin tarkkoja. Radalle ei ole asiaa, mikäli auto vuotaa öljyä.

Jokamiesluokan osallistujien ikähaitari venyy teineistä kuusikymppisiin konkareihin. Nuortenluokkaan pääsee ajamaan 15-vuotiaana, kun on ensin suorittanut nuortenluokan- sekä jm-tutkinnon.

Nummelalainen Ville Jakka, 15, kurvaa pikku-Fiatillaan varikolle ensimmäistä kisakokemusta rikkaampana.

”Tuntui tosi siistiltä. Olisin halunnut ajaa enemmän, mutten selviytynyt finaaleihin. Ehkä ensi kerralla”, nuorimies myhäilee.

Villen äiti Sanna Jakka kertoo jännittäneensä useita viikkoja pojan avauskilpailua.

”En voi sanoin kuvata jännityksen määrää. Itku meinasi tulla kisaa katsoessa. Vaikka laji on turvallinen, niin ainahan kaikkea voi sattua”, äiti huokaa helpotuksesta.

Jakan mielestä jokamiehenluokka on mainio tapa viettää yhteistä aikaa perheen kanssa. Myös isä Pekka ajaa. Perheen pienimpien vuoro koittaa ehkä myöhemmin.

”Jokkis on ollut aina iso osa perheemme elämää. Lapset pelaavat myös jääkiekkoa, joten vapaa-aikamme kuluu pitkälti urheiluharrastusten parissa.”

Myös yhä useampi nainen on kiinnostunut lajista. Saarijärvellä kilpaili nelisenkymmentä naista, joista useimmat ovat tutustuneet lajiin miestensä kautta. Voi olla, että nainen, joka ottaa miehekseen jokkiskuskin, huomaa pian istuvansa itse ratin takana.

Karstulalainen Marja Hintikka on ajanut jokkista vuodesta 1985 lähtien. Välissä kolmen lapsen äiti on toki pitänyt kilpailutaukoja.

”Parasta lajissa on lähtöviivalla olo ja se, että saa kilpailla nainen naista vastaan eikä kellon kanssa”, taksinkuljettajana työskentelevä Hintikka listaa.

Hänen miehensä ajaa rata-autojen kestävyysajoa. Pojasta tulee jokkiskuski ensi kesällä hänen täytettyään 15 vuotta.

”Tästä on hyötyä myös tieliikenteessä, sillä ajotaidot kehittyvät huomattavasti. Auto pysyy paremmin hanskassa talvikeleillä.”

Hintikan mielestä naiset ajavat kilpaa miehiä värikkäämmin ja herkemmin.

”Naisten lähdöissä sattuu ja tapahtuu, koska naiset tekevät toisinaan yllättäviäkin ratkaisuja ajaessaan”, kuplavolkkarin suosikkiautokseen nimeävä rouva perustelee.

Itse kilpailu päättyy Jussi Moision osalta keskeytykseen. Hän selvittää tiensä finaaliin, mutta auton moottori leikkaa kiinni heti semifinaalin jälkeen. Arvokkaat tavarapalkinnot jäävät tällä kertaa saamatta.

”Harmittaa vietävästi, mutta tämmöistä moottoriurheilu on. Jos kukaan ei osta Saabia, avaan koneen ja selvitän vian heti maanantaina. Sitten alan valmistautua seuraavaan kisaan”, Moisio kaavailee.

AKK-Motorsport ry:n eli autourheilun kansallisen lajiliiton edustaja Kalevi Sulkava on toiminut jokamiehenluokan lajipäällikkönä 23 vuotta. Lisäksi Sulkava on ajanut kilpaa ja toiminut kisajärjestäjänä. Hän jos kuka tietää lajista kaiken.

Jokamiesluokka on Suomen ylivoimaisesti eniten harrastajia ympärilleen keräävä autourheiluluokka. Jokkista ajaa vuosittain noin 5000 suomalaista. Lajin suosio on hienoisessa nousussa kilpailujen määrässä mitattuna.

”Talouden taantuma ei ole vielä iskenyt jokamiehenluokkaan. Uskon, että vain harva kuljettaja lopettaa kokonaan ajamisen laman takia. Sen sijaan moni saattaa vähentää kilpailujen määrää”, Sulkava arvelee.

Saarijärven Talvimestaruus jää Kalevi Sulkavan viimeiseksi kilpailuksi lajipäällikkönä. Kisan jälkeisellä viikolla alkavat eläkepäivät. Ei ihme, että radan varrella seisova Sulkava katselee haikeissaan ohikiitäviä jokkisautoja.

”Olen sanonut jokkisväelle, että minusta ette pääse helpolla eroon. Aion jatkaa lajin parissa harrastajana. Jokkis on sellainen laji, että kun sille menettää sydämensä, ei siitä pääse koskaan eroon. Minulle jokamiehenluokka on elämäntapa. Olen onnellinen, että sain tehdä sen parissa oikeaa työtä.”