Nimettömät ilmiannot eivät kuulu Suomeen

Aikoinaan yhteiskuntaopin tunnilla minuun iskostettiin ajatus, että nimettömät ilmiannot eivät kuulu demokratiaan. Opettajan mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus tietää, mistä syytetään ja kuka syyttää, kyetäkseen puolustautumaan.

1980-luvun hyvinä aikoina näin saattoi ollakin, mutta 2000-luvulla Suomi on livennyt tuosta demokratian edellytyksestä.

Lähes jokaisella virastolla on puhelinnumero ja nettisivu, johon voi jättää perustellut tai perustelemattomat vinkkinsä rikoksista ja väärinkäytöksistä. Valtio suorastaan kehottaa tekemään ilmiantonsa nimettömänä, ja nimettömät syytökset ovat uusi normaalissa yhteiskunnassa.

Itse vastustan nimettömiä ilmiantoja ja pidän kiinni koulussa opetetusta. Nimetön ilmianto on kuin nimetön vihapuhe; sillä toisinaan halutaan aiheuttaa harmia ilmiannon kohteelle ilman todellista epäilyä rikoksesta.

Nimetön ilmianto jättää myös oven auki hallinnon virkamiesten väärinkäytöksille. Poliisi voi esimerkiksi aloittaa tutkinnan rikollisesta tai ikävästä naapurista oman, nimettömän ilmiantonsa perusteella.

Tämä on oikea huolenaihe. Tapaus Jari Aarnio ja Mika Myllylän tietoja karpaasin kuoleman jälkeen urkkineet 136 poliisia osoittavat, että Suomenkin poliisista löytyy epärehellisiä henkilöitä.

Ilmiantajat ja todistajat joutuvat Suomessakin uhkailun ja väkivallan kohteeksi, mutta nimettömät ilmiannot ovat tautia pahempi lääke. Turvallisuus on toteutettava muuten kuin diktatuurimaista tutuilla nimettömillä syytöksillä.

Puskista on helppo huudella, mutta sanoihin on helpompi uskoa, kun niiden takana seisoo ihminen.