Joskus viisainta on jättää talouspäätökset tekemättä

Mielipide|Politiikka

3.10.202204:00

Kolumni

Niklas Holmberg

Järkevän talouspolitiikan harjoittaminen on teoriassa helppoa. Valtion pitäisi käyttää rahojaan päinvastoin kuin tavallisen ihmisen. Eli säästää silloin kun menee hyvin ja lisätä kulutusta kun menee huonosti.

Käytännössä se kuitenkin tuppaa menevän juuri toisinpäin. Nousukaudella alennetaan veroja ja parannetaan palveluita. Laman keskellä leikataan, kun muutakaan ei voida. Samaan ansaan ovat toisensa perään langenneet kaikenväriset hallitukset. Nykyinen Sanna Marinin hallitus on kunnostunut velanotossa ja menojen lisäyksissä, vaikka talous on koronaa lukuun ottamatta pyörinyt hyvin muutenkin. Seuraava hallitus taas aloittaa keskellä lamaa, jota se todennäköisesti pahentaa menoja leikkaamalla.

Takavuosina Suomen ikärakenne oli sen verran hyvä, että nousukausi kuittasi velat ilman sen suurempaa säästämistä. Näin ei ole ollut enää pitkään aikaan, mikä näkyy valtionvelan jatkuvana kasvuna.

Jos elvytyspäätökset osuvat kohdilleen, on se usein vahinko. Hyvä esimerkki on EU:n elvytyspaketti, josta päätettiin koronakesänä 2020. EU-byrokratia tunnetusti ottaa aikansa ja rahoja on varsinaisesti alettu käyttää vasta viime päivinä. Koronalama tuli ja meni, mutta elvytysrahat ehtivät sopivasti paikkaamaan ensi talven taantumaa.

Jos valtion taloudenpito on vaikeaa, vielä vaikeampaa sitä on sovittaa yhteen keskuspankin päätösten kanssa. Euroopan keskuspankki yrittää parasta aikaa painaa kulutusta alas kaikin voimin. Samaan aikaan hallitukset lähes jokaisessa maassa jakavat kauhalla tukirahaa energialaskujen maksuun. Tämä on inhimillisesti ymmärrettävää. Lopputulos on kuitenkin kaikkien kannalta huono. Talous hyytyy, inflaatio kiihtyy ja valtiot velkaantuvat.

Poliittisia päättäjiä ohjaa yleensä kaksi tavoitetta. Äänestäjien miellyttäminen ja vanhojen virheiden välttäminen. Yhdistelmä tuottaa helposti uusia virheitä. Marinin hallituksen ministerit ovat perustelleet lähes jokaista menolisäystä 1990-luvun laman virheiden välttämisellä. 1990-luvun alun kaltaista taloussyöksyä ei parin ensimmäisen koronakuukauden jälkeen ole kuitenkaan nähty. Opposition vaihtoehto ei ole ollut juuri kummempi. Menonlisäykset olisi vain vaihdettu veronalennuksiin.

Vaikein päätös on usein olla päättämättä mitään. Erityisen vaikeaa se on poliitikoille, joiden nimenomaan odotetaan tekevän jotain. Monesti päättämättömyys olisi kuitenkin viisautta. Hyvin pyörivä talous ei tarvitse velkavetoista elvytystä, eikä lamaa kannata pahentaa pakon sanelemilla leikkauksilla.

Melkein kaikkia poliittisia päätöksiä perustellaan talouskasvun vauhdittamisella. Se on kätevää, koska jälkikäteen on mahdotonta erottaa, mikä vaikutus milläkin asialla on ollut. Talouskasvun varaan voi myös perustaa lupauksia, joilla ei ole katetta todellisuudessa. Julkisten palvelujen mittatikkuna on totuttu pitämään Pohjoismaita. Suomi on kuitenkin muita Pohjoismaita köyhempi maa. Veroaste taas on Ruotsia ja Tanskaa selvästi matalampi. Tällä yhdistelmällä on turha lupailla pohjoismaisia palveluita.

Valtion velkaantumista on päivitelty jo väsymiseen asti. Kaikki tietävät, että nykyiseen menoon ei ole varaa. Puolueista ei siitä huolimatta saa puristamallakaan irti selvää listaa asioiden tärkeysjärjestyksestä. Siitä vaaleissa kuitenkin on kysymys. Äänestäjät ansaitsevat selvät vaihtoehdot. Mistä pidetään kiinni suhdanteista riippumatta ja mistä karsitaan, oli taloussuhdanne kuinka hyvä tahansa?