Ihana valo

Kolumni

TIMO PARVELA

T

änä vuonna se oli 22.1. Vuoden tärkein päivä, joka henkilökohtaisessa kalenterissani ohittaa kepeästi joulut, uudet vuodet ja juhannukset.

Silloin on nimittäin kulunut tasan kuukausi vuoden pimeimmästä päivästä. Se taas merkitsee sitä, että kaksi pimeintä kuukautta ovat takanapäin ja edessä ovat ne kymmenen valoisinta.

Minä rakastan näitä kevättalven päiviä, jolloin valo lisääntyy. Viimeistään tammikuun alussa kiinnitän ulko-oveen maaliskuun loppuun saakka ulottuvat kotipaikkakuntamme auringon nousu- ja laskuajat.

Nojailen päivittäin ovenpieleen päivien pituuksia laskeskellen sekä ruksailen kalenteriin ajankohdat, jolloin auringon nousu tai lasku ohittaa tasatunnit.

Aluksi ei tapahdu oikein mitään. Kaikki edistyy tuskastuttavan hitaasti, eikä uusi päivä ole edellistä kummempi. Tammikuussa aamut eivät juurikaan valkene, iltapäivät sentään vähän.

Mutta suunnilleen 22.1. tahti kiihtyy. Aamuisen koiralenkin täyspimeys vaihtuu hentoon kajastukseen ja otsalampun voi sammuttaa jo reitin puolivälissä. Matkalla postilaatikolle tunnen, toivon, että auringon puoleinen poskeni tuntuu hieman lämpimämmältä.

Iltapäivisin aurinko valtaa aina vain suuremman alan olohuoneemme lattialta. Nojatuolin auringonläikkään mahtuu jo kaksi koiraa rinnan. Ja tämä on vasta alkua pitkälle, riemukkaalle valoretkelle!

Helmikuu helistää. Aamun tiukka pakkanen, joka vielä tammikuussa merkitsi kylmää päivää ja raunioitti suunnitellun hiihtoretken, leutonee päivisin sentään jo hieman ja muuttuu melko siedettäväksi.

Linnut alkavat äännellä. Jonain aamuna kuulen ensimmäisen hennon vihellyksen, seuraavana terävää piiskutusta. Käpylinnut, tiaiset, punatulkut, viherpeipot ja keltasirkut palaavat jostain metsien uumenista. Koirat haukkuvat raakkuvia variksia ja ronkkuvia korppeja, jotka puolestaan vähät välittävät meistä.

Postinhakureissulla pysähdyn ja nostan kasvoni aurinkoon. Kasvoja kuumottaa. Ja sitten, jonain helmikuun lopun päivänä äkkiä huomaan, etten tarvitse enää pitkiä valoja kyyditessäni lapsia takaisin harrastuksista.

Maaliskuun puolivälissä tajuan, etten ole viikkoon muistanut rastittaa päiviä aurinkokalenteristani. Valo täyttää jo päiväni aamuvarhaisesta iltaan saakka, enkä tarvitse numeroita todisteeksi.

Parasta mitä maailmankaikkeudessa tiedän, on maaliskuisessa iltavalossa tehty hiihtolenkki ja sen jälkeinen saunanlämmitys. Kevään sinertävä, hangista taittuva viisto valo ja savun tuoksu ovat yhdistelmä, josta en vain saa kyllikseni. Lihakset liikunnasta miellyttävän raukeina, ajatukset endorfiineista keveinä ja aistit kevääseen heränneinä on ihanaa vain tarkkailla illan verkkaista hämärtymistä saunan lämpiämistä odotellessa.

Sillä hetkellä pimeys ei pelota enää yhtään. Sillä hetkellä minä, valo ja maailma olemme sujut.

Eläköön vuodenajat.