Aatteista jaloin

Greenpeacen tempaus Petšoranmerellä on herättänyt keskustelua moraalista. Länsimaiset aktivistit häiritsivät venäläisen öljy- ja kaasuyhtiön toimintaa kiinnittääkseen huomiota arktisen öljynporauksen haittoihin. Venäjä vangitsi aktivistit, ja heitä uhkaa pahimmillaan pitkä tuomio. Yksi heistä on suomalainen Sini Saarela.

Oliko oikein toimittu ja tuomittu, ja kuka onkaan merirosvo, pohditaan lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa.

Aktivistien puolustajat vetoavat heidän hyviin tarkoitusperiinsä. Tämä ryhmä tuo mieleeni kristillistä kuvastoa.

Viattomat aktivistit kärsivät ilmastosyntiemme tähden. Keisarin suojeluksesta nauttii todellinen merirosvo, Gazprom-Barabbas.

Marttyyrien kannattajat ilmaisevat paheksuntansa, pontevimmat osoittavat mieltä.

Reaktio oli ihan ennalta-arvattava, onhan se nähty monta kertaa. Milloin kuohuttavat ihmisoikeudet, milloin valaat, porsaat tai orangit. Aihe vaihtuu, näytelmä on sama: paljon puhetta Facebookin närkästysfäärissä, jonka jälkeen kymmenen, sata tai tuhat hyvää ihmistä käy kadulla kääntymässä.

Ikävä kyllä, juttu unohtuu pian. Hetken huomio voi kohentaa yksittäisten vankien asemaa, mutta maailma ei ole sen pelastetumpi kuin eilenkään.

Aktivistien tuomitsijoiden perustelujen kapeus on hämmästyttänyt minua. Konservatiivisesti ajatteleva kansanosa on korostanut lähinnä lain noudattamisen oikeellisuutta. Perustelujen mukaan on väärin nostaa jaloakaan aatetta lain yläpuolelle, edes Venäjän lain. Joten lusikoot.

Mutta kaikkein ilmeisin on jäänyt sanomatta. Kuka ylistäisi Venäjän hallitsijoita ja öljy-yhtiöitä moraalisina toimijoina, aineellisen hyvinvointimme tukipylväinä?

Se olisi johdonmukaista, sillä öljynporaus on mitä suurinta hyvyyttä, jonka hedelmistä nauttii niin liberaali kuin konservatiivi. Se sallii hyvinvoinnin jatkumisen taas hetkeksi aikaa eteenpäin.

Arktinen öljynporaus olisi erityisen hyväksi paitsi Venäjän, myös Suomen taloudelle. Milläs euroilla venäläiset ostaisivat juustoa ja Suomen-lomia, elleivät öljyeuroilla? Ja arktinen osaaminen, sitä myymällähän Suomi halutaan nostaa uuteen kukoistukseen.

Jos moraali on tekoja eikä sanoja, hyvinvoinnin oikeutus on se aate, joka nauttii kaikkien kannatusta, ehkä yksittäisiä sinisaareloita ja muita radikaaleja lukuun ottamatta.

Oikeamielisten ihmisten kesken voidaan keskustella kaikenlaista. Kun koittaa valintojen aika, mikään ei vedä puoleensa niin kuin rahalla palkittava työ ja toimeentulo.

Ja ihmekös tuo. Suomalaisten ja satojen miljoonien muiden hyvin toimeentulevien ihmisten elintaso on saavutus, josta esi-isät ja oikeat köyhät tuskin voivat haaveilla.

Sanonta ”syödä sulaa voita saunan lauteilla” on jossain vaiheessa edustanut suomalaisille suurinta kuviteltavissa olevaa hyvää. Olemme päässeet paljon pidemmälle, joka luuserillahan on varaa moiseen.

On ihan itsestään selvää ulostaa posliinialustalle juomaveden sekaan, siemailla 5 000 kilometrin päässä rypäleistä käyttämällä valmistettua nautintoainetta ja vääntää Gazpromin kaivojen suomaa kaukolämpöä kovemmalle.

Omasta elämästä voi muokata haluamansa laisen. Voi syventyä tieteisiin, taiteisiin, kasvattaa kitukasvuista viljaa napapiirin tuntumassa tai olla tekemättä juuri mitään.

Arkipäiväisiä ja poliittisia valintoja ohjaavan aatteen mukaan aineellinen elintaso menee muun edelle. Meillä on mahdollisuus niin käsittämättömään kivaan, että siitä tinkiminen ja sitä vastaan hyökkääminen on väärin. Tätä varten esi-isämme ovat ponnistelleet. Toivoneet aina lapsilleen valinnan mahdollisuuksia, parempaa elämää. Ja tässä sitä ollaan, tikkaiden huipulla tukka tuulessa - nyt on hyvä!

Paratiisimainen riemu ei ehkä ole ekologisesti kestävällä pohjalla, mutta se on niin arvokasta, ettei tulevilla sukupolvilla ole väliä. Vaikka olisikin, tulevat kärsimykset ovat aivan siedettäviä, kunhan kaikki kärsivät tasa-arvoisesti.

Puolueiden ohjelmat todistavat vallitsevaa moraalikäsitystä. Työntekoa ja hyvinvointia puolustamalla saa ääniä, luontoa ja heikko-osaisia puolustamalla vain, jos lupaa hyvinvoinnin jatkuvan.