OMAN ARKUN ÄÄRELLÄ
Yhä useampi haluaa viimeiselle matkalleen omin käsin veistetyn ruumisarkun. Arkkukurssien suosio on kasvanut tasaisesti viime vuosina. ”Elämä ei lopu kuolemaan, vaan se päätyy parempaan.”
” Tänne hakeutuu ihmisiä, jotka ovat sinut kuoleman kanssa. ”
Arkkujen tekeminen on osittain tiimityötä. Tarvittaessa kaveria autetaan viipymättä.
Lautojen liimaaminen on aikaa vievää ja tarkkuutta vaativaa puuhaa. Ensio Lampela näyttää mallia.
Arkku syntyy ilon keskellä
Parintuhannen asukkaan Rantsilan kylä Pohjois-Pohjanmaalla kylpee syysauringon kilossa. Gananderin koulun puutyöluokassa ahkeroidaan. Puun vieno tuoksu täyttää luokan. Pentti Jäntti mallailee paikalleen keskeneräistä arkunkantta.
”Hyvältä näyttää”, toteaa Jäntti silitellessään mäntylautaista kirstunkylkeä. ”Oksapaikat saa näkyä – eihän oksatonta puuta ole edes olemassa.”
Viereisessä työhuoneessa Seija Ojala ja Jorma Anttila käyttävät tasohöylää, jolla yhteen liimatuista laudoista saadaan tasapaksuja. Meteli on kova ja puupöly pöllyää, mutta sitäkin enemmän ilmassa leijuu aitoa tekemisen riemua.
Ollaan Siikalatvan kansalaisopiston arkkukurssilla. ”Kurssilla on hyvä yhteishenki. Toinen auttaa toistaan. Selvästikin tänne on hakeutunut samanhenkisiä ihmisiä”, kurssia vetävä artesaani Ari Koskinen kehuu.
Kurssilaisia on kuusi, mutta tulijoita olisi ollut enemmänkin. Siikalatvan kansalaisopiston rehtorin Katariina Tenhusen mukaan uusille arkkukursseille riittää nyt kysyntää.
”Rantsilan kurssin innoittamina järjestämme ensi vuonna kurssit myös naapuripitäjä Kestilässä ja Siikajoella”, Tenhunen sanoo.
Ari Koskisen mukaan innostus vaikuttaa olevan paikkakuntakohtaista ja hän arvioi sen kestävän vuoden tai pari. Vastaavia kursseja järjestetään ympäri Suomea.
”Suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle, joten uskoisin, että arkkukurssit saavuttavat lähivuosina suuremmankin suosion heidän keskuudessaan”, Koskinen aprikoi.
Tosiasioiden äärellä
Oululainen Seija Ojala ei empinyt kuullessaan tulevasta arkuntekokurssista, vaikka aiempaa kokemusta puutöistä ei ollut. Hän on suunnitellut omaa arkkuaan jo vuosikausia.
”Olin niin tohkeissani kurssista, että pelkäsin ilmoittautumisajan umpeutuneen. Mieheni ja poikani olivat aluksi ihmeissään, että mitähän tuo eukko höpöttää, mutta loppujen lopuksi he suhtautuivat positiivisesti asiaan.”
Ari Koskisen mielestä arkkukurssi sopii yhtä hyvin niin ensikertalaisille kuin kokeneille puutöiden tekijöille.
”Tullakseen tänne ei tarvitse olla puuseppä. Mieleinen arkku kyllä valmistuu pikkuhiljaa, jos vain intoa riittää sen tekemiseen. Joku nikkaroi yksinkertaisemman, toinen persoonallisemman ja vaativamman arkun. On erittäin mielenkiintoista nähdä, millaisia arkkuja täällä lopulta syntyy.”
Äkkiseltään ei uskoisi, että kurssilaiset värkkäävät itselleen viimeistä leposijaa – eihän tämä ole yhtään niin kammottavaa puuhaa kuin voisi kuvitella. Vitsikin lentää, mutta hyvän maun rajoissa.
Pohjoispohjalainen huumori on tunnetusti kieroa. Mitä karumpi asia, sen kovempaa leikinlaskua.
Joku keksii, että arkku olisi hyvä piilopaikka joulupukille, kun taas toisen mielestä siitä saisi upean kaappikellon.
Pentti Jäntti kehuu koemaanneensa arkkunsa kotonaan. ”Tilaa riitti niin, että sinnehän voi mennä vaikka nukkumaan, kun tulee yövieraita kylään. Vaimokin testasi ja kehui mukavantuntuiseksi. Mikäs siellä on maatessa, kun tuore puu haisee”, Pentti Jäntti virnistää.
Aikaa hyvästeille
Toivo Haatajakin nauraa, mutta muistuttaa perään, että arkkukurssilla ollaan tosiasioiden äärellä.
”Elämä on tosiasia eikä mitään pintaliitoa. Sitä pettyy, jos rupeaa leijailemaan ja kieltämään itseltään päivänselviä asioita. Elämä ei lopu kuolemaan, vaan se päätyy parempaan”, Haataja luonnehtii.
Kuolema on monille meistä edelleen tabu, josta puhumista jotkut eivät siedä laisinkaan. Siitä puhutaan usein vasta elämän loppumetreillä, kun ollaan vakavasti sairaita.
Arkkukurssilla herää kuitenkin ajattelemaan, että elämä ja kuolema kulkevat sittenkin sulassa sovussa rinnakkain. Sirkkelin soidessakin sellainen ajatus tuntuu lohdulliselta ja kauniilta.
Haatajalle arkun tekeminen on nostanut pintaan kauniita muistoja läheisten poismenosta. Hän muistelee höylänneensä oman äitinsä arkkua vuonna 1953.
”Äitini kuoli, kun olin 14-vuotias. Meidän kotiin tilattiin puuseppä tekemään arkkua. Sain auttaa seppää äidin arkun tekemisessä ja se jätti sydämeeni kallisarvoisen muiston. Olin myös kaivamassa oman isäni hautaa velipoikien kanssa. Se oli suurin ja viimeinen kunnianosoitus, jonka saimme hänelle suoda”, Haataja muistelee.
Negatiivinen palaute yllätti
Pentti Jäntti on nähnyt vierestä satoja hautajaistilaisuuksia toimiessaan kanttorina Rantsilan seurakunnassa.
”Olen katsellut 15 vuoden ajan kirkon urkuparvelta hautajaisia ja aina ovat arkut olleet kauppatavaraa. Olen miettinyt jo pitkään, miksei kukaan tee itselleen omaa arkkua, koska se olisi persoonallisempi ja halvempi ratkaisu. Valmiit kangas- ja puuarkut on ruusattuja ja kalliita. Sitten ne poltetaan tai pannaan maahan maatumaan.”
Ennen vanhaan kuolema oli osa elämää. Vainajat pestiin, puettiin ja laitettiin arkkuun lepäämään kotipiirissä. Omaiset ja naapurit kävivät avoimen arkun äärellä hyvästelemässä vainajan, joka oli puettu parhaimpiinsa.
Pentti Jäntti harmittelee, että kuolema on ulkoistettu sairaaloihin ja hoitokoteihin. Hänen mielestään vainajan kohtaamiselle suodaan nykyään liian vähän aikaa.
”Kuolleen isäni hyvästelin nopeasti vanhainkodissa, mutta kun oma äitini kuoli veljeni kammariin, sain viettää vainajan kanssa pidemmän ajan. Siitä lähdöstä jäi itselleni parempi mieli. Vainajan kohtaaminen on omaiselle tärkeä asia. Toki ymmärrän, ettei se ole aina mahdollista ja suositeltavaakaan.”
Ruumisarkkuihin liittyy vahvoja tunteita, pelkoa ja surua. Kun ihminen joutuu kirstuun, hänen ruumiinsa poistuu keskuudestamme ikiajoiksi. Maatuu maaksi tai palaa tuhkaksi.
Viime vuonna joensuulainen hautausalan yrittäjä aiheutti närää teettämällä Marimekon kankailla verhoiltuja ruumisarkkuja. Tuoreessa muistissa on myös kohu, joka syntyi sotainvalidien lahjoituksena saamista arkuista.
Ei liene yllätys, että myös arkkukurssit jakavat mielipiteitä. Kymmenen vuotta kansalaisopistossa puutöitä opettaneen Ari Koskisen mukaan arkkukurssi eroaa muista kursseista juuri ihmisiltä saadun palautteen määrässä ja sen laadussa.
”Kaiken kaikkiaan arkkukurssiin on suhtauduttu yllättävän negatiivisesti. Joku on nauranut päin naamaa, toinen on pahoittanut mielensä. Monien mielestä oman arkun tekeminen on joutavaa, koska niitä saa ostettua kaupasta”, Koskinen harmittelee.
Myös kurssille osallistujat toteavat, että heidän harrastuksensa on herättänyt hämmennystä ja vähättelyä.
”Joku ehdotti, että olisit tehnyt mieluummin käkikellon. Myös sitä päivitellään, että mihin panen arkun odottamaan kuolemaani. Olen vastannut, että vaikka olohuoneeseen pöydäksi”, Seija Ojala myhäilee.
Pentti Jäntti ihmettelee, miksei ikääntyvä saisi valmistaa omaa arkkuaan, kun vauvoillekin ostetaan pinnasänky hyvissä ajoin ennen syntymää.
”Läheisen ihmisen kuolema on aina eräänlainen sokki omaisille. Sitten surun keskellä pitäisi lähteä arkun ostoon. Tekemällä arkun itselleen säästää omaisiaan”, Jäntti järkeilee.
Yhteinen kahvihetki on tärkeä osa kurssipäivää. Tällä kertaa oli keittovuorossa Seija Ojala.
Arkun äärellä Seija Ojala, Toivo Haataja, Jorma Anttila, Pentti Jäntti, Ensio Lampela ja kurssin vetäjä Ari Koskinen ihailevat kauniita muotoja.
Kierrätyslautaa ja hamppua
” Joku ehdotti, että olisit tehnyt mieluummin käkikellon. ”
Yllätys kanttorin kärryssä
Oman arkun nikkaroiminen säästää myös selvää rahaa. Jäntti laskeskelee, että hänen puupalttoolleen kertyy hintaa ”joitakin kymppejä” – eli noin kymmenesosa keskihintaisen ostoarkun hinnasta.
”Sain laudat ilmaiseksi ja ruuvitkin on ilmaisia. Eihän tämä maksa juuri mitään. Ainoa menoerä taitaa olla liimapurkki ja parinkympin kurssimaksu”, Jäntti summailee.
Seija Ojala löysi sopivat arkkulaudat navetan vintiltä. ”Ne oli lojuneet siellä parikymmentä vuotta. Nyt niille on tärkeää käyttöä.”
Kirkkohallitus on määrännyt arkulle maksimimitat. Se saa olla 210 cm pitkä, 70 cm leveä ja 60 cm korkea. Suurin osa suomalaisista mahtuu standardikokoiseen kirstuun. Suurempia valmistetaan tarpeen mukaan.
Kun arkku on valmis ulkoapäin, jokainen kurssilainen saa sisustaa sen mielensä mukaan, kunhan käyttää järkevää harkintaa. Arkun materiaalina ei saa käyttää muovia eikä muuta maatumatonta materiaalia. Myös kyllästysaineet ja maali ovat kiellettyjen aineiden listalla.
”Minulla on jo valkoinen pellavakangas katsottuna peittoa ja tyynyä varten. Koristeeksi olen ajatellut jotain merihenkistä, koska aihe on lähellä sydäntäni”, Seija Ojala kaavailee.
Jäntti puolestaan aikoo tehdä arkkunsa kannattimet hamppunarusta. ”Se jos mikä on luomua”, joku tokaisee.
Kurssilaisten keski-ikä on kuudenkymmenen ikävuoden kieppeillä. Nuoremmat aikuiset tuntuvat vierastavan arkkukurssia.
”Tänne hakeutuu ihmisiä, joilla on elämänkokemusta ja jotka ovat sinut kuoleman kanssa. Jos on saattanut joukon tuttavia ja omaisia viimeiselle matkalle, asioihin suhtautuu eri tavalla kuin nuorempana”, Koskinen toteaa.
Kun kello lähestyy kahtatoista, alkaa puutyöluokan siivous ja järjestely. Koska tarvittavaa säilytystilaa ei ole, jokaisen on kuljetettava puutarpeensa kotiin odottamaan seuraavaa lauantaita.
Muiden arkut ovat vielä kurssin tässä vaiheessa pienempinä osina, mutta Pentti Jäntin tekeleen tunnistaa jo hautausarkuksi.
”Veljeni pieni poika näki arkun käydessäni veljen omistamalla puuverstaalla. Poika katseli pitkään, että mikähän se tuokin on. Isä siihen vastasi, että se on sellainen ruuhivene”, Pentti Jäntti naurahtaa.
Sitten Jäntti lastaa arkun peräkärryynsä. Kirstu kiinnitetään kuormaliinalla ja päälle viritetään pressu, jottei se likaannu ja putoa kyydistä.
Kun kanttori kärryineen kaasuttaa paikalta, tulee väkisinkin miettineeksi, kuinka moni yllättyisikään, jos tietäisi mitä pressun alla on.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
