Olympiajoukkueella himmeä hohde

Mielipide

23.2.201801:00

Kolumni

Jouni Kemppainen

Talviolympialaiset Etelä-Koreassa lähestyvät loppuaan. Samalla alkaa analyysi suomalaisen huippu-urheilun tilasta. Vaikka Rion kesäkisojen täydelliseltä katastrofilta on vältytty, kovin himmeästi kotimainen huippu-urheilu edelleen hohtaa. Periaatteessa mitalikantaa on mahdollista vielä kirkastaa, mutta kriittiseen tarkasteluun on syytä jo ryhtyä.

Tätä kirjoitettaessa Suomella on kasassa neljä mitalia, kaikki pronssisia. Vanhat ja hyvät verrokkimaat Norja ja Ruotsi ovat kaukana edellä. Takanakin on toki maita, Espanja muun muassa.

Kun huippu-urheilujohtaja Mika Kojonkoski aloitti työnsä vuonna 2013, Suomen kerrottiin tavoittelevan kärkitilaa pohjoismaisessa vertailussa. Tanska ja Islanti ovat talvikisoissa toistaiseksi ilman mitalia. Sen sijaan kesäolympialaisissa Tanska yllätti kaikki ja Islannin palloilumenestys ei ole jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Laskutavasta riippuen Suomi saattaa tällä hetkellä olla huippu-urheilussa Pohjoismaiden heikoin maa. Kuvaavaa on, että tällä vuosikymmenellä Suomi on saanut olympialaisista vain yhden kultamitalin!

Etelä-Korean kisojen osalta pahimmin floppasi mies-Leijonien kiekkojoukkue, mutta samalla on huomattava, että monet ovat myös onnistuneet. Venymisistä huolimatta tuloksena on ollut useita neljänsiä tiloja sekä muita hyviä suorituksia. Muun muassa alppihiihtäjä Samu Torsti, yhdistetyn hiihdon Eero Hirvonen, miesampumahiihtäjät ja pikaluistelija Mika Poutala ovat ylittäneet tasonsa.

Lisäksi lumilautailija Enni Rukajärvi, hiihtäjä Krista Pärmäkoski ja naisten jääkiekkojoukkue ovat mitalisteina hoitaneet leiviskänsä erinomaisesti.

Huippu-urheilussa on kuitenkin tarkoitus menestyä, ja naapurimaihin verrattuna olympiakomitean järjestelmä ei kokonaisuudessaan menestystä tuota. Lisäksi on huomioitava, että järjestelmällisestä doping-työstään rankaistu Venäjä on mukana normaalia pienemmällä joukkueella, ilman kansallisia tunnuksia.

Olympiakomitean uusi puheenjohtaja Timo Ritakallio on aloittanut kautensa napakasti. Hän on laittanut auki nipun huippu-urheilun päällikkövakansseja. Signaali siitä, että huippu-urheilun johtoa ravistellaan ja henkilöitä vaihdetaan, on annettu.

Pelkät henkilövaihdokset eivät riitä. Olennaista on keksiä uusia keinoja menetyksen parantamiseksi. On päivänselvää, että ilman rahaa ei tule myöskään menestystä. Jos menestystä ei tule, se näkyy varmasti myös huippu-urheilun saamissa sponsorirahoissa. Paha kierre on jo syntymässä.

Jo nyt lajiliittojen valtion osuudet on laitettu uuteen harkintaan. Jos rahaa ei ole riittävästi, sitä pitäisi priorisoida niille, joilla on menestyspotentiaalia. Liittojen sijasta tuki voi tulevaisuudessa suuntautua yhä suoremmin urheilijalle ja hänen valmentajalleen.

Olympiakomitean toimia odotellessa on syytä toivoa onnea vielä vaikkapa pitkän matkan hiihtäjillemme Iivo Niskaselle ja Krista Pärmäkoskelle tai luistelija Mika Poutalalle.

Iso suomalainen urheiluyleisö odottaa menestystä. Sankaruutta on yhä tarjolla.