Maaseudun ja suurkaupungin suurin ero piilee ihmisten katseissa
Olet sitten puhuja tai kuulija, olet aina osa esitystä. Sinun katseesi on joko hyvä haltia tai paha hengetär, kirjoittaa Heli Laaksonen kolumnissaan.
Ihmiskatse on aivan erityinen katse, muistuttaa Heli Laaksonen. Kuva: Carolina Husu30.3.202415:30
Tuttavani Ahonen (nimi muutettu) opettaa yliopistossa oman alansa perusteita. Opetuksen ja opiskelun tavat ovat mullistuneet etämahdollisuuksien laajentuessa. Joillakin kursseilla on läsnäolovelvollisuus. Toisilla taas opiskelijat saavat itse valita, lähteäkö paikan päälle opetusta seuraamaan vai katsellako sitä tietokoneeltaan.
Tällaiset yhdistelmätunnit eivät ole helppoja pitää. Puhuja joutuu vuorotellen erityishuomioimaan sekä näyttöjen takana etänököttävät (Kuuluuko ääni kaiuttimistanne? Näkyykö kuva?) että siinä silmien alla luokassa istuvat (Kuuluuko ääneni sinne takariviin? Saatteko selvää tämän taulukon numeroista?)
Ahonen on innokas opettaja. Hän valmistelee tuntinsa hyvin, suorastaan odottaa, että pääsisi esittelemään oivalluksia opiskelijoille, parhaassa tapauksessa vaihtamaan ajatuksia heidän kanssaan niistä.
Eräänä aamuna luentosaliin oli saapunut vain muutama hassu opiskelija. Ahonen vilkaisi tietokonettaan: naamojen rivi näytöllä paljasti, että monta kymmentä oppijaa oli valmiina seuraamaan opetusta etänä. Sellaisiakin, joita hän oli juuri oppilaitoksen pihalle kävellessään tervehtinyt!
Mitäs tämä nyy o? Ahonen lähti käytävälle. Availi ovia, kurkkaili luokkiin. Ja viereisestä oleskelutilasta tämä ns. etäsakki löytyikin, kukin oman tietokoneensa takaa!
Seurasi puhuttelua: Miksi ette oppilaat, hyvät tule luentosaliin kuulemaan, kun tuossa vieressä olen ihan teitä varten?
No kun… Ahonen sai perusteluja. Kun opetusta seuraa etänä, ei tarvitse olla niin skarppina. Voi tehdä välillä omiakin juttuja, jos siltä tuntuu. Eikä ainakaan ole sitä vaaraa, että joutuisi keskustelemaan luennoitsijan kanssa!
Ahonen huokaisi. Sen vielä ymmärtää, että yritetään päästä helpommalla (aina on tunneilla pelailtu ristinollaa, laivanupotusta, elektroniikkapeliä, älykännyä) – mutta että ihan kavahdetaan luennoitsijaa! Pelätään vuorovaikutusta, kasvojen näyttämistä toiselle, omien käsitysten peilaamista toisen käsitykseen. Millaisia ammattilaisia näistä verhojen takaa arkana kurkistelevista ihmisistä valmistuu? Ja mikä tähän auttaisi?
Ahonen on taitava vuorovaikuttaja, ja uskon, että hän sai opiskelijoidensa kanssa puhuttua asian selväksi. Itse jäin miettimään sitä vielä esiintyjän kannalta.
Omiin runoesityksiini kuulijat tulevat useimmiten vapaaehtoisesti. Heidän kirkkaat silmänsä ovat elämäni suurimpia iloja. Joskus yrityskeikoilla tai kouluvierailuilla osa yleisöstä on paikalla määrättynä. Teen silloin kaksin käsin töitä, että saisin vastahakoisimpienkin tuomaiden silmät tuikahtamaan.
Vielä 20 vuotta sitten minulle saatettiin näyttää paikkani selaamalla iltapäivälehteä suureleisesti kesken runon. Nykyään sama vähät-välittämisen-ele tulee puhelimen taikapiiriin uppoutumalla, joka kertoo: ”olen-muualla-ja-täällä-on-siistimpää-kuin-kanssasi”.
Minun on aina yhtä vaikea kestää torjuntaa. En osaa teeskennellä, etteikö se vaikuttaisi juttujeni soljuvuuteen. Kiinnostunut yleisö saa kiinnostavan puhujan. Kiinnostumattomalle kuulijalle jää hommansa läpi hosuva pulisija.
Olet sitten puhuja tai kuulija, olet aina osa esitystä. Sinun katseesi on joko hyvä haltia tai paha hengetär.
Ihmiskatse on aivan erityinen katse. Tutkija Tiina Raevaara on oivassa kirjassaan Minä, koira ja ihmiskunta (Like 2022) fundeerannut ihmissilmän erikoisuutta verrattuna muihin eläimiin: valkoisen silmämunan keskellä vilkkuu värillinen iiris. Sen hyvä erottuvuus tekee ihmisen silmän niin paljonpuhuvaksi. Voit ennakoida tilanteita, kun jo kaukaa näet, mihin vastaantulijan katse kohdistuu – ylös vai alas vai sinuun! Ja millä mielellä – ystävällisenä, yrmeänä, myrskynmerkkinä?
Kun ottaa asiakseen seurata ihmisten toisilleen antamia katseita, ei tule aika pitkäksi. Huomaatko miten pieni lapsi, rakkautta ja hoivaa henkensä edestä tarvitseva alku, hakee katsetta, joka sanoisi hänelle: ”Kaik hyvi! Minä olen kartalla tilanteesta. Ja jos jotain tulisikin, sinut muruseni veisin ensimmäisenä turvaan.” Aikaihminenkin tyynnyttävää katsetta välillä kaipaa.
Maaseudun ja suurkaupungin isoin ero lienee juuri katseissa. Kylillä tunnet jokaisen vastaantulijan – ja olet joko riidoissa tai moukka, jollet suo silmäystäkään. Kaupungissa jokaisen katseen tavoittelu olisi hulluutta. On vain luotettava siihen, että ne tuhannet omiin kiireisiinsä rynnijät ovat reiluin aikein liikkeellä.
Ei vastaantulijalle puhuminen kaupungissa silti kiellettyä ole. Yhtenä aamuna Turussa tuli kadulla vastaan pitkä talvitakki (sisällä oli joku, mutta näin vain takin), joka oli koottu niin, että vasen puoli oli sinivihreä, oikea puoli oranssiruudullinen. Itselläni oli kokovihreä hupullinen takki, jossa näytän metsäkuuselta. Hihkaisimme toisillemme lähes yhtaikaa: Hiano takki! Molempia nauratti muukalaisten samanmielisyys. Huomaaminen. Huomioiminen. Hyvä huomen.
Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva kirjailija ja runoilija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
