Puhdasta rotuoppia – koiramaailmassa suvaitsevaisuus on suhteellista

Mielipide

18.2.202220:00

Kolumni

Olga Temonen

Minä haluaisin koiranpentuja. Meillä on nuori, terve dalmatialainen Tippa, joka kuitenkin kantaa sellaista geeniä (HUA), ettei sitä suositella käytettävän jalostukseen.

Geeni kuitenkin periytyvät vain, jos myös uros on dalmatialainen. Jos sillä siis teettää pentuja jonkun muun rodun edustajan kanssa, geeni ei periydy poikasiin.

Haluaisin etsiä jonkun ihanan uroskoiran, katsoa synkkaisiko Tipalla sen kanssa ja antaa luonnon hoitaa loput. Mutta en ole varma uskallanko.

Edesmennyt dalmatialaisemme Dedo oli nuorempana varsin höveliä sorttia. Kun sille tuli juoksu, se todella teki kaikkensa hankkiakseen itsensä tiineeksi.

Muutaman kerran se siinä onnistuikin, ja niitä kylän komeimman uroskoiran ja Dedon rakkauden hedelmiä on edelleen muutamilla tuttavillamme sohvia lämmittämässä. Nyt nämä pentueet alkavat olla aika iäkkäitä ja vähitellen ne jättävät aukkoja perheidensä sydämiin.

”Teillähän on se Tippa, voisiko mitenkään olla mahdollista, että se saisi pentuja ja me saisimme uuden maailman parhaan koiran?”

Olen miettinyt tätä asiaa jo vuoden verran, mutta pelkään että oikeat, sellaiset asiantuntevat kennel-ihmiset polttavat minut roviolla jos tehtailen sekarotuiset pennut.

Että se Olga kehtaakin tehdä sekarotuisia pentuja, kun jotkut näkevät vaivaa ja kasvattavat täällä ihan oikeita ja puhtaitakin koiria?

Ja jos hän kerta sekarotuisen haluaa, niin maailma on kodittomia katukoiria täynnä! Ei kun soittoa rescue-yhdistyksiin, se on tänä päivänä ainoa oikea (ja instagram-kelpoisin) tapa hankkia sekarotuinen koira.

Eikö ole vähän hassua, että eläinten kohdalla rotu­oppi on enemmän kuin hyväksyttävää?

Tottakai ymmärrän jalostuksen arvon ja sen hyödyt, mutta aina se ei ole ollut koiran puolella. Siitä muun muassa juuri dalmatialainen rotuna on hyvä esimerkki.

Jalostus on mennyt hurjasti eteenpäin ja se tähtää koko ajan enemmän ulkonäön sijaan koirien hyvinvointiin, mutta miksi minua silti jännittää kertoa vaikkapa sosiaalisessa mediassa sekarotuisista koiranpennuista, jos niitä tulee?

Vielä 15 vuotta sitten, kun Dedo-vainaa sai rakkauslapsensa, oli se perheelleni puhtaasti ilon asia. Kirjoitin asiasta muistaakseni blogiini silloin ja sain muutaman vihaisen viestin asiaa koskien. Olin ihan ihmeissäni! En olisi enää.

Viidessätoista vuodessa sosiaalisesta mediasta on kasvanut julkinen miinakenttä, joka pitää tuntea. Olen jo näiden vuosien aikana oppinut, että yksi vaikeimmista aiheista keskustella, nostaa esille tai kyseenalaistaa, ovat koirat.

Ehkä kenttä on vaan niin laaja ja koiraihmisiä on niin paljon, että joka sortin asiantuntijoita riittää liiaksi asti.

Eikä se koske vain koiraihmisiä, vaan yltää muista eläimistä ihan kaikenlaisiin harrastuksiin asti. Ominaista näille kaikille on rakas aihe, vahvat mielipiteet ja vahva virtuaalinen asiantuntemus, joka kasvaa jokaisella enter-nappulan painalluksella.

Päätin kuitenkin tulla tällä tavoin ulos kaapista asiani kanssa. Vielä ei ole Tipalle sulhasta löytänyt, koska muutamat tutut tai kaverini, joilla olisi sopivia uroskoiria, eivät myöskään uskalla lähteä teettämään pentuja. Epäilevät, että voisi olla koirien kasvattajille liian kova paikka.

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.