Halpa energia sai meidät unohtamaan A.I. Virtasen opit vuosikymmeniksi, nyt ne ovat taas ajankohtaisia ‒ näin typpilannoitusta voidaan vähentää 60 prosenttia

Kemian nobelisti ja suomalaisen maitotalouden kehittäjä A.I. Virtanen kehitti jo 1930-luvulla apiloiden, herneiden ja muiden typensitojakasvien viljelyä sekä perustutkimus- että soveltavalla tasolla.  Kuva: Lari Lievonen

Suomalaisen maatalouden energiankulutuksesta noin 40 prosenttia menee typpiväkilannoitteisiin – enemmän kuin traktorien poltto- ja voiteluaineisiin.

Tuoreehkon kotimaisen meta-analyysin mukaan biologista typensidontaa eli palkokasveja hyödyntämällä voidaan vähentää typpilannoitusta keskimäärin 60 prosenttia. Tämä onnistuu jo nykyisellä, alueellisesti eriytyneellä maatalouden tuotantorakenteella.

Kemian nobelisti ja suomalaisen maitotalouden kehittäjä A.I. Virtanen kehitti jo 1930-luvulla apiloiden, herneiden ja muiden typensitojakasvien viljelyä sekä perustutkimus- että soveltavalla tasolla.

Virtasen ”typpikotovarainen viljely” oli pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen, agroekologian perusteille rakennettu tilamalli.

Virtasen mallissa maaperän hiilivarastoa (humusta) lisäävät palkokasvipitoiset nurmet ja viljat seurasivat vuorovuosin toisiaan. Karjanlanta käytettiin viljoille, jotka nurmien esikasviarvon ja lannan ansiosta tuottivat hyviä satoja. Täydennyslannoituksen tarve oli vähäinen, viljely on maan kasvukunnon kannalta kestävällä pohjalla.

Halpa energia sai meidät unohtamaan nämä perusasiat ja Virtasen opit vuosikymmeniksi. Ilmastonmuutos, energian hinnannousu ja viimeisimpänä venäläisen lannoiteraaka-aineen saatavuusongelmat ovat nostaneet tämän typpikotovaraisen viljelyjärjestelmän jälleen ajankohtaiseksi.

Uusi tutkimus ja tekniikka ovat poistaneet monia oikullisina pidettyjen palkokasvien ongelmista. Kasvinjalostuksen ansiosta meillä on käytössä oloihimme paremmin soveltuvia kasvilajeja ja lajikkeita.

Aperuokinnalla voidaan tasata kasvustojen vaihtelua erillisruokintaa paremmin. Viljelyteknisin keinoin, muun muassa kerääjäkasveilla, voidaan pienentää typen huuhtoumariskejä.

Yhteinen eurooppalainen maatalouspolitiikka painostaa meitä tasapainoisempaan, ympäristöä huomioivaan viljelyyn.

Tuore EU-komission palaute Suomen maatalouspoliittisesta cap-suunnitelmasta kovistelee meitä nostamaan ympäristöpolitiikan kunnianhimoa.

Ympäristöystävällisyys, kriisikestävyys ja uusiutumattomien luonnonvarojen säästäminen eivät ole ristiriidassa keskenään, vaan tukevat toisiaan.

Luontaisten resurssien tehokkaan hyväksikäytön näkökulmasta meidän on pystyttävä monipuolistamaan viljelykiertoja. Yksipuolinen viljelykierto on kuin yksipuolinen liikunta: väsyminen tulee aikaisemmin ja houkutus piristeiden käyttöön kasvaa.

Monivuotiset nurmet ovat ilmastossamme maan kasvukunnon moottori. Nurmiviljelyn tasaisempi alueellinen jakaantuminen olisi tarpeellinen perusta peltojemme hyvinvoinnille.

Vilja-Suomen pellot ja ilmasto kiittäisivät nurmiviljelystä. Nauta-Suomen nurmiviljelyn ja karjanlannan voimin pystyisimme kasvattamaan viljaa pienin ulkoisin panoksin.

Alueellisesti erikoistunut tuotanto ja yksipuoliset viljelykierrot vaativat enemmän ulkoisia panoksia ja tuottavat ympäristöongelmia. Tämänhetkinen maatalouspolitiikka ei suoraan ohjaa tasapainoiseen viljelykiertoon, vaan käytössä oleva rajoituksiin ja yksittäisiin määräyksiin perustuva ohjaus johtaa väistämättä poukkoilevaan, viljelijän työmotivaatiota syövään politiikkaan.

Typpiomavaraisen viljelyn kannalta tärkeä nurmi ansaitsee erillisen hiilensidontatuen.

Nurmien hiilensidontatuki puolelle viljelykierron vuosista olisi merkittävä askel tulevaisuuden vihreämpää maatalouteen. Toisaalta jatkuvan nurmiviljelyn tukeminen ei ole perusteltua, kun tavoitteena on ruuantuotanto ihmisille.

Siksi nurmien hiilensidontatuki maksimissaan puolelle viljelykierron vuosista toisi nurmiviljelyn Vilja-Suomen humuskatoa kärsiville pelloille. Sato hyödynnettäisiin joko nautakarjan tai biokaasureaktorin ruokkimiseen, vaihtoehtoisesti viherlannoitukseen.

Nurmi-Suomen pelloille tulisi taloudellista kannustetta viljellä viljaa, mikä parantaisi alueellista tasapainoa ja huoltovarmuutta.

Petri Leinonen

yrittäjä-maanviljelijä

Tornio

Kristina Lindström

professori emerita

Helsinki