Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • Palkintotodellisuus jämähti paljasteluun

    Tiedän ihmisiä, jotka tärisevät sohvanreunalla jännityksestä, kun suomalaiset huippuhiihtäjät runnovat punasolut suonissaan purskuen sitä viimeistä nousua.

    Olen monta kertaa miettinyt, että mitähän olen tehnyt siihen aikaan, kun muut ovat ehtineet katsella televisiosta urheilua. Sanonut sen jopa ääneen työpaikalla – ja saanut katseita, joiden perusteella olisi parempi olla hiljaa.

    En seuraa televisiosta jääkiekkoa enkä jalkapalloa. En tunnista suomalaisia naisampumahiihtäjiä kuvien perusteella. Enkä osaa luetella jonkun kuuluisan suomalaisen koripallistin viimeisimpiä tilastoja rapakon takana käydyistä peleistä.

    Ai niin, olen äiti! Urheiluruudun kohdalla olen komentamassa "Pää tyynyyn!"

    Suon penkkiurheilun niille, joilla siihen on aikaa ja energiaa. Tiedän ihmisiä, jotka tärisevät sohvanreunalla jännityksestä, kun suomalaiset huippuhiihtäjät runnovat punasolut suonissaan purskuen sitä viimeistä nousua.

    Otan jokaisen suomalaisten saavuttaman voiton tosissani ja iloitsen kansallistunteesta, joka niillä hetkillä meissä suomalaisissa niin vahvana aina pirskahtelee. Urheilun kautta voimme vielä näyttää sitä voimaa, sisua ja sinnikkyyttä, jonka koemme erottamattomasti kuuluvan suomalaisuuteen.

    Ei sitä tunnetta ihan samalla tavalla saa heruteltua tavallisessa arjessa liukastellessaan jääkaljamalla kohti työpaikkaa, kiroillessaan VR:n aikataulujen pettämistä ja postin tulemattomuutta tai työntäessään täyttä ostoskärryä kohti kassaa, kun kolmesta lapsesta vähintään yksi kiukuttelee väsymystään.

    Urheilu on yksi todellisuuksista, joita meille on tarjolla tavallisen arkitodellisuuden rinnalle. Nämä erilaiset todellisuudet tulivat mieleeni, kun lueskelin viime viikolla julkaistuja Suuren journalistipalkinnon ehdokkaita.

    Tajusin nimittäin, että taidan elää vähän erilaisessa todellisuudessa kuin palkintoraati. Tai ainakin painottavani asioita eri tavoin.

    Oletin nimittäin, että ehdokkaissa olisi edes yksi juttu tai journalisti, jolla nostettaisiin esiin suomalaisen median kykyä välittää tietoa ja keskustella ilmastonmuutoksesta ja sen myötä meneillään olevista ilmiöistä.

    Kateellisen panettelua! Hienoja juttuja ja journalistejahan on ehdolla. Kyllä. Niin voi joku todeta. Mutta nyt ei ole kyse siitä.

    En koe itseäni erityisen vihreäksi ihmiseksi. Osaan kyllä jakaa jätteet oikeisiin laatikoihin. Rusauttaessani dieselmaasturin käyntiin talvipakkasella sitä varten, että ajan lapset päiväkodille kolmen kilometrin matkan ja tuon auton takaisin kotipihaan lähteäkseni kävellen juna-asemalle ja töihin, en voi sanoa olevani kovin vihreästi käyttäytyvä kansalainen.

    Mutta yritän katsella ja ymmärtää myös muiden todellisuutta. Tulla paremmaksi ihmiseksi. Jättää jäljen, jota ei tarvitse hävetä eikä katua.

    Olisin odottanut, että palkintoraati olisi katsellut ehdokkaita vähän kehä kolmosen sisäpuolta laajemmin. Raati tuntuu puolustavan kyllä sananvapautta ja kannustavan tekemään paljastusjournalismia. Niillä pääsee journalismin palkintotodellisuuteen.

    Mutta sinne kuuluisivat myös luonnon, ympäristön, ruokaketjun ja ilmastonmuutoksen aiheet, jotka ovat ihan tavallista arkea kaikille. Myös kehä kolmosen sisäpuolella. Ne aiheet vaikuttavat suoraan yli 300 000 suomalaisen työhön ja toimeentuloon. Ne koskettavat meistä jokaista, kun syömme tai teemme kulutusvalintoja arjessamme.