Hiljaisuus puhuu Valamossa

Valamon luostari Heinävedellä on oikeasti keskellä korpea, kaukana kaupungeista, sydän-Savossa. Ei kuulu liikenteen melu, ei ihmisten häly – on vain puiden suhina ja kirkonkellojen kumina.

Näin paastonaikaan kirkonkellotkin tosin hiljentyvät ja soitetaan vain pakollinen. Vielä ei ole riemun aika, vaikka kevätaurinko niin yrittää väittää.

Luostarissa veljestö elää omaa elämäänsä. Herätys aamuviideltä, aamupalvelus kirkossa kuudesta kahdeksaan, samoin iltapalvelus. Yhteiset ruokailut ja päivän työt omassa kilvoittelutehtävässä. Ilta ja yö yksin keljassa eli munkin huoneessa.

Osa munkeista tekee fyysistä työtä, osa vain hengellistä. Kaikki rukoilevat, sillä luostarin periaate on: ”Tee työtä ja rukoile”. Rukous on tärkein asia, eikä työ estä rukoilemista tai hiljentymistä.

Valamossa on tätä nykyä yhdeksän munkkia ja lisäksi muuta henkilökuntaa, kuten liiketoimintajohtaja Veikko Halonen. Halonen tuli Valamoon töihin pari vuotta sitten takanaan kolmekymmentä vuotta matkailubisnestä.

Halosella on selkeä näky luostarimatkailusta. ”Tämä ei ole hotelli, jossa voi nähdä munkkeja, vaan luostari, johon voi majoittua. Ilman luostarin kirkkoa ja hengellistä työtä Valamo olisi vain kurja korpihotelli.”

Luostarit ovat aina majoittaneet vieraita. Luostari on pyhiinvaelluspaikka, jossa jokaisen ortodoksin tulisi ainakin kerran elämässään käydä.

Valamo on Suomen vanhin munkkiluostari; sen lisäksi Kirkkonummella toimii Hariton Tuukkasen perustama Pokrovan luostari.

Valamoa kutsutaan myös uudeksi Valamoksi, sillä alunperin Valamo sijaitsi Laatokan saaressa, mistä se sodan melskeissä joutui siirtymään pois.

Suomen sotaväki auttoi Valamon munkkeja saamaan talteen suuren osan luostarin aarteista, muun muassa yli tuhat ikonia, 20 000 nidettä, kirkkovaatteita ja kirkkosalin suuren kattokruunun.

Uudeksi luostarin paikaksi valikoitui Heinäveden Papinniemen kartano, jonka omisti Saastamoisen teollisuussuku. Munkit tulivat kartanoon kesällä 1940 ja alkoivat muuttaa sitä luostarin toiminnoille sopivaksi. Päärakennus pilkottiin pieniksi keljoiksi, ja liiterit yhdistettiin kirkoksi.

Tuolloin munkkeja oli vielä 150, mutta moni heistä kuoli suruun 40-luvun lopulla odottaessaan pääsyä takaisin vanhaan Valamoon. Paikkakunnalla liehuvahelmaisia partaukkoja pidettiin kummajaisina.

Veljestön rivit harvenivat, ja vuonna 1977 annettiin periksi. Pellot oli vuokrattu, ja nyt ne pantiin pakettiin. Näytti siltä, että luostari hiipuu kokonaan ja kuolee.

Mutta niin ei käynyt, sillä suunta muuttui. 1970-luvun alussa Valamossa oli päätetty elää sillä, että otetaan vieraita vastaan. Navetta kunnostettiin ravintolaksi ja rakennettiin vierasmaja.

Vieraita ei heti alkanut tulvia, mutta veljestöön liittyi nuoria miehiä munkeiksi. Rakennettiin uusi pääkirkko, jonka rahoitukseen valtio osallistui, ja luostarin alueelle nousivat myös kansanopisto, kulttuurikeskus, vastaanottorakennus, hotelli ja uudet keljat.

Kulttuurikeskuksessa on kirjasto ja konservointilaitos, joka palvelee muitakin kuin ortodoksikirkkoa. Kansanopiston lyhytkursseilla opiskellaan niin pääsiäismunien koristelua, hiekkavalua kuin luovaa kirjoittamista ja parisuhdetaitoja.

Veikko Halonen esittelee kirjaston näyttelysalissa avoinna olevaa taidenäyttelyä, jossa vieraat voivat tänä keväänä syventyä Grigor Auerin kansallisromanttisiin taideteoksiin. Taide on osa Valamoa, niin kuin se on aina ollut, ja Auer on maalannut monet tauluistaan vanhassa Valamossa.

Luostarin pihapiirissä seisoo pieni punainen rakennus, jonka säppi on tiukasti kiinni isolla munalukolla. Luostarin viinivastaava, Isä Andreas, kaivaa taskustaan avaimen ja saa tiukan oven potkaisemalla auki.

Laskeudutaan luostarin viinikellariin, entiseen vihannesvarastoon. Hämyisen kosteassa tilassa on kypsymässä useita tammitynnyrillisiä Valamon viinejä, jotka valmistetaan tilan omista marjoista.

Viininvalmistus alkoi Valamossa vuonna 1997. Perinne ei tullut vanhasta Valamosta, vaan idea syntyi aivoriihen tuloksena, kun mietittiin, miten saataisiin luostarin talous nousuun.

Viini osoittautui ihmisiä kiinnostavaksi asiaksi: jo ensimmäisenä viininvalmistusvuonna luostarin kävijämäärä kasvoi edellisvuodesta 25 000:lla.

Viininvalmistajaksi palkattiin ammattilainen, mutta marjojen keruu hoituu luostarissa talkootyönä ja osa marjoista ostetaan muualta Suomesta.

Nykyisin Valamossa valmistetaan kymmentä erilaista marjaviiniä ja likööriä, ja lisäksi Valamon kautta myydään yli puolet Suomen kirkkojen ehtoollisviinistä.

Veikko Halonen toivoo, että marjaviiniä alettaisiin arvostaa ekologisena lähiruokana, mihin Isä Andreas huomauttaa, että asia on suomalaisista kokeista kiinni. Joissain Michelin-tähtiravintoloissa marjaviinejä jo onkin.

Viime joulun alla Valamossa valmistettiin 50 000 litraa marjaviinistä tehtyä glögiä. Sitä ei saatu myydä Suomessa, koska glögiin oli käytetty tilaviineissä kiellettyjä ulkomaisia raaka-aineita, kuten pomeranssinkuorta ja kanelia. Niinpä koko erä meni neljälle saksalaiselle joulutorille.

”Meitä valvotaan tarkasti. Alko, tulli, poliisi ja verottaja ainakin”, Isä Andreas luettelee.

Saksan viinikaupan ratkaisi Halosen mukaan se, että tuote oli tehty puhtaista suomalaisista marjoista. Valtti, jota suomalaisessa tilaviinimarkkinoinnissa ei ehkä ole osattu oikein hyödyntää.

Valamon luostari toimii itsenäisesti, omalla rahoituksellaan. Päätulonsa se saa matkailusta: kävijöitä on satatuhatta vuodessa ja majoitus, ravintola, tuote- ja viinimyynti tuovat noin kolme miljoonaa euroa vuodessa.

Yhteensä 4–4,5 miljoonan euron vuotuisesta liiketoiminnasta loput tulee kansanopistosta, kirjankustannuksesta ja maa- ja metsätaloudesta.

Valamon hotellin käyttöaste on noin 50 prosenttia, mutta maksavien asiakkaiden lisäksi Valamo majoittaa talkoolaisia. Luostariin voi näet tulla enintään kahdeksi viikoksi osallistumaan talon töihin ylöspitoa vastaan. Näitä yöpymisiä on yli kymmenentuhatta vuodessa.

”Meillä kokoontuu ruokapöytään aina vähintään 50 henkeä, vaikka ei olisi yhtään maksavaa asiakasta”, Veikko Halonen kertoo.

Talkoolaisilta ei kysytä kirkon jäsenyyttä niin kuin ei keneltä muultakaan. ”Ei sillä ole merkitystä. Monelle on henkireikä päästä pakoon aikatauluja ja kännyköitä ja viettää aikaa huoneessa, jossa ei ole radiota eikä televisiota. Toivottavasti he löytävät täällä myös hengellistä ravintoa”, Halonen lausuu.

Itse asiassa 80 prosenttia Valamon kävijöistä on muita kuin ortodokseja.

Kuten luostarin Trapesa-ravintolassa astioita tiskaava Sauli Tikka Karjaalta. Hän on ollut yli kahdeksan kuukautta siviilipalveluksessa luostarissa ja viihtynyt hyvin. Talviaika on ollut hiljaista, mutta kesällä vilske yllätti. ”Silloin ei ollut omaa rauhaa.”

Luostarin kirkossa tuohusten palavat liekit heijastuvat koristeellisten ikonien pinnasta. Pappismunkki seisoo selin kirkkosaliin lukien laulavalla nuotilla liturgiaa ja rukousta. Välillä hän lankeaa maahan polvilleen ja painaa otsan lattiaan. Seurakunta kumartuu perässä.

Palveluksen aikana seurakuntalaiset seisovat eteisessä ja kirkkosalissa, jonka kärjessä on seinällä erotettu ikonostaasi. Välillä ikonostaasin ovi aukeaa ja pappi tulee kirkkosaliin, kunnes hän siirtyy jälleen toisen oven kautta seinän taakse. Jossain vaiheessa pappi kiertää koko salin heilutellen pitkässä nauhassa astiaa, josta tulvii ilmoille tuoksuvaa savua, suitsuketta.

Veikko Halonen on valmentanut ei-ortodoksista vierasta palvelukseen mennessä. ”Et voi mokata mitään. Ei ole sääntöjä, miten pitää tehdä, eikä kukaan katso, miten toinen tekee. Ainoa sääntö on, että ehtoolliseen voivat osallistua vain ortodoksit.”

Halosen mukaan ortodoksisuuden voima on siinä, että palvelukset ovat kaikkialla ja vuosisadasta toiseen samoja. Menitpä kirkkoon Kreikassa tai Venäjällä, tiedät missä mennään, vaikka kieli on eri. Virsikirjoja ei ole, ja vain harvoissa kohdin seurakunta osallistuu lauluun. Ei ole myöskään urkuja tai muita soittimia.

Ei siis tarvitse jännittää. Antaa vain kauniiden kuvien, laulun ja suitsukkeiden tuoksun syleillä.

Jos ei jaksa seistä, voi istahtaa hetkeksi seinustalla olevalla penkille. Kesken voi poistua, tai kävellä välillä sytyttämään tuohuksen ikonin eteen.

Naisia ei kirkon palvelutehtävissä näy. Parinkymmenen kilometrin päässä on Lintulan nunnaluostari, mutta sielläkin palvelukset käy pitämässä munkki Valamosta.

Mikä on naisen asema ortodoksisessa kirkossa? ”Sitä ei ole”, Isä Andreas vastaa, mutta selventää, että naisella ei ole liturgista asemaa – ainoastaan Neitsyt Marialla, jota palvotaan Jumalan synnyttäjänä.

Naispappeudesta ei siis keskustella, ei liioin homoudesta. ”Kirkon traditio on 2000 vuotta vanha ja muuttumaton. Ortodokseja on 250 miljoonaa ja keskustelua käydään aina koko kirkkoa koskien. Meillä käsitykset eivät vello niin kuin luterilaisessa kirkossa. Tuntuu välillä, etteivät asiat siellä ole kenenkään hallussa.”

Veikko Halonen, niin kuin Isä Andreaskin, on käännynnäinen. Hän erosi luterilaisesta kirkosta reilut kymmenen vuotta sitten.

”Luin Jari Sarasvuon kirjan ’Oman elämänsä sankari’ ja ajattelin, että näin paskaa tämä maailma ei ole. Että muka sillä pärjää, kun on parempi kuin muut, ja saa kaiken. Mietin, että täytyy olla lempeämpi tapa kohdata maailma. Liityin ortodoksikirkkoon, missä korostetaan, että yhdessä olemme enemmän. Meillä Jumala on anteeksiantava äiti, joka on arjessa mukana, eikä niinkään tuomitseva isä.”

Halosella on vankka matkailumarkkinoinnin kokemus, ja työ Valamossa on luontevaa jatkoa sille. Myös täällä pitää katteitten ja työtehojen olla kohdallaan. Silti työ on erilaista, koska siihen liittyy sanoma.

”Valamo ei mainosta halpaa huonetta, vaan kysyy, onko sinulla kiire? Ja lupaa, että luonamme löydät, minkä kiireelle kadotit”, Halonen selittää.

”Luostarilla on hyvä brändi. Ihmiset tulevat tänne rauhoittumaan. Itseään ei tarvitse pakottaa hiljentymään, vaan se tulee automaattisesti”, Halonen on havainnut.

Moni kokousvieras kiittelee aamulla, miten on pitkästä aikaa nukkunut yli kahdeksan tuntia. Ei ole yökerhoa eikä minibaaria, vaan vain luonto ja levollinen pihapiiri.

”Kun ihminen tulee hiljaisuuteen, hän rupeaa miettimään, muistelemaan ja tekemään loistavia päätöksiä. On aivan uskomaton ilmiö nähdä ihmisten puhuvan itsekseen, kun he liikkuvat täällä. Hautuumaa on suosittu iltakävelykohde.”

Toisaalta luostari on siitä kummallinen paikka, että vaikka palaute on erinomaista, kynnys tulla on korkea. Luostari koetaan pelottavana ja pelätään hengellistä tuputtamista tai jopa itsensä kohtaamista.

Halonen rohkaisee tulijoita viipymään luostarissa edes yhden yön yli. Lyhyemmässä ajassa luostarista on vaikea saada käsitystä.

Paastonaika kestää laskiaisesta pääsiäisyöhön. Kun seitsemän viikkoa on menty hiljaa, vaatimattomasti ja sammutetuin valoin, pääsiäisyönä riemu repeää ja kellot kilkattavat.

Pääsiäisenä Valamon hotelli on yleensä täynnä. Ihmiset kokoontuvat kirkkoon lauantaina puoli kahdeltatoista yöllä. Papisto saapuu puoliltaöin ja antaa jokaiselle tuohuksen käteen. Väki alkaa kiertää kirkkoa, kellot soivat, lauletaan, iloitaan ja toivotetaan onnea toinen toisilleen.

Parin tunnin päästä siirrytään juhla-aterialle ravintolaan, missä pöydät on koristeltu, ja herkutellaan ruualla ja viinillä aamuun asti.

Pääsiäisyöstä alkaa pääsiäisviikko, eli juhlaa jatkuu seuraavaan sunnuntaihin asti.

”Pääsiäinen on fantastista juhlaa. Syntymä on luonnollista, mutta kuolleista herääminen on ihme”, Isä Andreas henkäisee. Munkeille pääsiäisen ilo koittaa vielä konkreettisemmin, sillä paasto on ollut ankara, monista hyvistä asioista luopumista.

Jos paastonaikana mieleen on iskostunut Herra armahda -rukous, pääsiäisenä se muuttuu Kristus nousi kuolleista -huudahduksiksi. Luostarin hiljaisuus vaihtuu läpi yön kestävään ilonpitoon.