Se ei näy päälle – sydänsavolaisen syrjäkylän kauppias olikin entinen sotavanki
”Tulevaisuus on kertakäyttötavaraa, kerta kerran jälkeen uudelleen pykättävää.”Kun olin pikkuinen penska, elättivät kotikyläni asukkaat itsensä liki järkiään joko maanviljelyksellä tai savottahommilla. Toki lapsuuteni leikkitantereilla majaili myös eräitä timpureita, pari taksikuskia sekä muutama koneurakoitsija.
Erikoisempia ammatteja harjoittivat esimerkiksi Ahosen Maikki, Kainulan Sinikka ja Mustasormi-Veikko. Maikki jakoi kyläläisille postit ja Sinikka oli kätilö, joka emännöi Alalammen rannalla seissyttä, amerikkalaisten lahjarahoilla sotien jälkeen rakennettua terveystaloa.
Veikko taas oli nuohooja, akateemisemmin horminoomi. Hänen matkassaan suoritin yläasteella ollessani yhden tet-viikon. Sen aikana sain korvaamattoman kurssin erilaisten ihmisten kunnioittamisesta ja erilaisiin tilanteisiin sopeutumisesta.
Toisen työelämääntutusteluni tein Summasen kyläkaupalla. Täyttelin hyllyjä, veivasin käsikäyttöistä bensapumppua ja tein mitä tein – luullakseni enimmäkseen vahinkoa. Eräälle isännälle muistan käärineeni lauantaimakkarapötkön niin huonoon pakettiin, että vieläkin hävettää.
Summasen kaupan yllä leijui myymälän perustaneen Jaakko Summasen, silloisen kauppias-Karin isän, muisto. Niin minä koin – Jaakon nimi nousi ihmisten puheisiin usein muuallakin kuin kaupalla.
Omassa muistissani hänestä ei kovin kirkasta jälkeä ollut. Mielessäni kummaili utuinen kuva laihakasvoisesta vanhuksesta, joka istui kaupalla päässään paksu lippalakki.
Kotikyläni talojen tuvissa Jaakko Summasen nimi näkyi lähes poikkeuksetta, jos tuvasta vain löytyi kirjahylly. Päätalojen, paksun kotiseutukuvakirjan sekä satunnaisten Heikki Turusten seasta pilkotti poikkeuksetta ainakin yksi opus, jonka selkämyksessä luki edesmenneen kauppiaan nimi ja Gummeruksen logo.
Tajusin Jaakon olleen paitsi kauppias, myös kirjailija. Otanta hänen tuotantoaan löytyi myös lapsuudenkodistani. Ensimmäisenä luin ”Sotavangin”, Jaakon esikoisromaanin. Olin kuudennella luokalla ja teos säväytti. Muutamien vuosien kuluttua luin kirjan uudelleen.
Toinen lukukokemus ei ollut säväyttävä, järkyttävä ennemminkin. Kuljin jo sen verran paremmilla tiedoilla, että ymmärsin Jaakon kirjoittaneen omista kokemuksistaan. Hän oli jäänyt sotavangiksi ja romaanissaan hän kertoi kauheat kokemuksensa kaikelle kansalle.
Ymmärsin sellaisen vaatineen julmettua rohkeutta mieheltä, joka työskenteli kauppiaana sydänsavolaisella syrjäkylällä. Seudulla, jonka monet asukkaat pistivät vaikeiden asioiden edessä suunsa ennemmin säppiin kuin kävivät niitä toisten kuullen käsittelemään – saati pistämään tuntojaan paperille.
Lisäksi Sotavanki oli ilmestynyt vuonna 1979. Etyk-papereiden muste oli ehtinyt jo kuivahtaa, mutta idänsuhteiden hoitelu oli edelleen omanlaistaan pärekaton kaskeamista.
Tosin sitäpä se on ollut aina. Ja se on asia, jonka kohdalla muuttumattomuus ei luo turvallisuuden tunnetta.
Jaakko Summanen kuoli syksyllä 1990. Sotavangin jälkeen hän ehti kirjoittaa seitsemän romaania, joista kuusi käsitteli sotaa. Poikkeuksen muodosti maalaiskylän elämää kuvannut "Pohjan poika".
Tiettävästi hän olisi tahtonut kirjoittaa rauhan töistä enemmänkin, mutta kustantaja kannusti kauhomaan kirjoja rintamamuistoista. Sotakirjat kävivät hyvin kaupaksi.
Jälleenrakennusaikaa Jaakko kuvasi yhdessä pöytälaatikkoonsa jääneessä käsikirjoituksessa. Ilmari Vainio -niminen nuori mies perustaa kotikylälleen sotien jälkeen kaupan, kaupan ympärille perheen ja kauppansa sekä perheensä ympärille oman sodanjälkeisen elämänsä.
Ilmarin takaa löytyy hakematta kirjailija itse.
Jaakko Summasen syntymästä tuli syyskuun alussa kuluneeksi vuosisata. Sain kunnian toimittaa julkaisematta jääneen käsikirjoituksen kirjaksi, jonka kirjailijan perikunta kustansi.
Kirjan nimeksi tuli Risteys. Se kuvaa maaseudun menneisyyttä niiden ihmisten näkökulmasta, jotka rakensivat sille sotien jälkeen tulevaisuuden.
Tulevaisuus on kertakäyttötavaraa, kerta kerran jälkeen uudelleen pykättävää.
Omana aikanaan sen pystyi kaikista kokemuksistaan huolimatta rakentamaan myös summasjaakkojen sukupolvi. He jaksoivat. Jaksakaa tekin.
Koska jos maaseudulla ei ole tulevaisuutta, ei sitä ole millään muullakaan. Se on ylitsepääsemätön paikka, jos edessä on pelkkä menneisyys.
Se on hyvä muistaa nyt, kun muutoksia ja mullistuksia tuovia risteyksiä napsahtelee eteen useammin kuin pitkiä suoria ajelemaan tottunut ihminen ehtii ymmärtääkään.
Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.
Kolumni on julkaistu syyskuun Kantrissa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
