Kuva: Jaana Kankaanpää
Pette
Kuva: Olga TemonenAlle metrin korkuinen söpö pikkuponi olikin raivostuttava pieni hormonihuuruinen ori, joka pisti koko talliympäristön sekaisin. Se ramppasi, kiljui ja uhotteli jatkuvasti isommilleen, joten päätimme ruunata sen heti.
Shetlanninponimme Pette on opettanut minulle paljon, ainakin itsestäni.
Lapset eivät erityisemmin edes ponia halunneet, mutta koska minä olen hevoshullu ja olen jo pienenä halunnut oman ponin, oletin että tytötkin haluavat.
Eräänä päivänä lähdin ystäväni mukaan erään varsin huonomaineisen ”hevoskauppiaan” luokse todetakseni, että huono maine oli kertynyt hänelle ihan oikeista ansioista (siis laiminlyönneistä). Paikka oli sellainen, missä hepat laihtuivat liian nopeasti ja ”laiduntaminen” hoidettiin päästämällä hevoset karkuun ja kadottiin sillä aikaa viihteelle vaikkapa viikoksi.
Rapsuttelin jossain koiratarhan tapaisessa pyörivää komeaa pikkuponia ja minulle tuli pakottava tarve ostaa se. Tiedän, juuri näiltä epäilyttäviltä hevoskauppiailta ei saisi ostaa mitään, sillä juuri niin tulee tukeneeksi eläimille epäreilua toimintaa, mutta sorruin. En enää muista, tapahtuiko se puhtaasta säälistä vai olinko myös itsekäs, mutta halusin ponin autooni, heti.
Hyvin sitä näköjään poni pärjää ilman häntää. Edes ötökät eivät juurikaan kiusaa ja muutenkin se vaikuttaa kovin tyytyväiseltä. Petten orimaisuus ei muuten siihen ruunaukseen loppunut, ja koska lapset, joille olin ponin hankkinut, olivat vielä pieniä, se vietti muutaman talven ystävän hevosen seurana, jotta sen äijämeno vähän tasoittuisi.
Ruunauksen yhteydessä ponin häntäruodosta löytyi paha haava, joka oli pahasti koteloitunut ja muhinut helteillä paksun hännän alla.
”Kyllä siitä vielä hyvä tulee, ei se häntä siitä mihinkään putoa”, sanoi eläinlääkäri ruunauksen jälkeen, ja molempia nauratti.
Muutaman viikon päästä tilanne näyttikin vain pahemmalta ja vein ponin klinikalle. Siellä todettiin, että hännässä on kuolio ja tulehdus leviää kohta koko poniin ellei nyt toimita. Häntä poistettiin, ja siitä lähtien meillä on asunut Pette Töpöhäntä.
Havahduin siihen, että minä ja poni häiritsimme hyviä hiekkaleikkejä ratsastuskentällä. Kaikesta huolimatta poni on edelleen pihassa. Laitoin sen jo kerran myyntiinkin, mutta ei se mennyt kaupaksi.
Ja kyllä se tasoittui. Lapset alkoivat kysellä ponia pihaan, ja se haettiin kotiin. Poni osasi jo käyttäytyä, ja lapset uskalsi päästää sen kanssa touhuamaan.
Kiinnostus poninhoitohommiin kesti arviolta minuutin. Sitten ratsastettiin. Minä kuljin ponin kanssa yksi lapsi kyydissä ja muut itkivät kentän laidalla koska halusivat jo selkään. Se lapsi joka oli kyydissä, halusi heti pois.
”Äiti pysäytä, mikä toi tuolla on, onko se mittarimato?”
”Äiti voidaanko jo hypätä esteitä?”
”Äiti älä taluta, mä haluun mennä itse.”
”Äiti mäkin haluun tehdä hiekkakakkuja!”
Nyt Pettestä ja Kingo-aasista on tullut niin hyvät ystävät, ettemme raaski erottaa niitä toisistaan.
Sitäpaitsi 1-vuotias Torsti on selkeästi talon lapsista ensimmäinen synnynnäinen hevoshullu. Poika seisoo aamutallilla Petten karsinan edessä ja vaatii päästä selkään. Ja sehän äidille sopii.
Olga Temonen
Tällä palstalla Olga Temonen kertoo elämänsä eläimistä. Olga perheineen
asuu maatilalla Iitissä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
