Siivekkäiden sanomaa

Kurki, Anna Poutanen, 6. 

Joutsen, Anna Poutanen, 6. 

TEKSTI: Kati ”vanha kiero koppelo” Soininen PIIRROKSET: Taidepäiväkoti Konstin lapset sekä Helmi Poutanen

Kukkuu, kuuluu kesäillassa. Kukkuu. Kukkuu.

Vaistomaisesti tulee pidätettyä hengitystä ja kuulosteltua; yksi, kaksi, kolme. Vaikkei oikeastaan tiedä, mitä varten laskee.

Ennen vanhaan tiedettiin. Iäkkäämmälle väelle käki kukkui niin monta kertaa kuin elonvuosia oli vielä jäljellä. Tyttösille kukunta kertoi kosijan saapumisesta, ja naineet laskivat tulevien lastensa lukumäärää.

Kansanperinne on lintuihin liittyviä uskomuksia sakeanaan. Linnut elivät lähellä ihmistä ja niitä tarkkailtiin jatkuvasti. Siivekkäiden käytöksestä ennustettiin ihmisen kohtalon lisäksi myös vuodentuloa ja säätä.

Lintujen aikataulut rytmittivät vuodenkiertoa. Näkyvin lintumaailman tapahtumista oli keväinen paluumuutto. Lintuihin luotettiin enemmän kuin kalenteriin. Kevättyötkin saatettiin pelloilla ajoittaa lintujen saapumisen mukaan.

Lintuihin liittyviä sananparsia on säilynyt meidän päiviimme saakka. ”Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään”, lienee tunnetuin hokema, vaikkei sen aikataulu enää nykyään paikkaansa pidäkään.

Käen kukunta oli kesän merkki: ”Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpimän”. Heinäkuun lopulla kypsyi ohra ja silloin käki lopetti kukkumisen, kun sai vihneen kurkkuunsa. Toisen, sinnikkäänä eläneen uskomuksen mukaan käki muuttui syksyllä haukaksi.

Säätä koskevat uskomukset vaihtelivat kansan keskuudessa. Korkealla kaarteleva pääskynen lupasi poutaa, matalalla veden päällä lentäessään se tiesi sadetta. Myös palokärki, kurki ja kaakkuri huusivat sateen edellä. Riekon huutelun tiedettiin kertovan lumen tulosta.

Syysmuuttoakin seurattiin ja todettiin Laurin (10.8.) kokoavan linnut laumaan ja Pertun (24.8.) vievän peräti pääskyset. Toisaalta vielä 1800-luvulla uskottiin vankasti, etteivät pääskyset minnekään muuttaneet. Niiden ajateltiin talvehtivan horroksessa lammen pohjassa.

Linnunrataa pitkin linnut matkasivat syksyllä lintukotoon. Se oli etelässä sijaitseva paikka, jossa taivaankansi ja maa kohtasivat. Siellä linnuilla oli hyvät oltavat. Lintukodossa asui myös henkiolentoja ja vainajienkin arveltiin mahdollisesti vaeltavan sinne. Ihmisen sielun uskottiin unessa tai kuoleman jälkeen lentävän lintuna. Kun linnut keväällä palasivat, ne toivat tullessaan paitsi valon ja lämmön, myös viestejä tuonpuoleisesta.

Metsälintujen, kuten huuhkajan, haukan tai korpin näkeminen talon lähellä ennusti pahaa: myrskyä tai kuolemaa. Metsässä niiden näkeminen ei ollut haitaksi.

Kuukkeli oli pohjoisessa onnen lintu ja kuolleen metsämiehen sielu siirtyi siihen. Etelässä kuukkelia näki harvemmin ja sen ajateltiin ennustavan kuolemaa.

Harmittomat pikkulinnut toivat hyvää onnea, joskus niissä saattoi elää vainajan sielu. Tummanpuhuvia pahanilmanlintujakin löytyi ihmisen lähipiiristä. Harakoiden ilakointi merkitsi juoruja, ja niiden öinen nauru tiesi tulipaloa tai muuta onnettomuutta. Variksetkin raakkuivat huonoja uutisia.

Sille päälle sattuessaan linnut pystyivät pilaamaan eli paskomaan ihmisen. Pilaaminen aiheutti monenlaista harmia ja hankaluutta.

Jos aamulla meni pihalle ennen kuin oli ehtinyt laittaa murua rinnan alle ja sattui kuulemaan käen kukkuvan, sai huonon onnen koko kesäksi. Pääskysen pesän rikkominen saattoi tehdä sokeaksi. Varis houkutteli lapset juoksemaan keväisin ulkona avojaloin ja aiheutti lapsille variksen saappaat: rohtuneet ja haavaiset jalat.

Muinaisen itämerensuomalaisen mytologian mukaan maailmankaikkeus syntyi vesilinnun munasta. Kalevalassa on useita maailman syntyä selittäviä runoja. Vanhimmissa niistä usein sotkaksi mainittu vesilintu munii munan, jonka kappaleista syntyvät maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet. Nuoremmissa runoissa pääskyn muna putoaa mereen ja maailmankaikkeus syntyy pohjasta haravoiduista palasista.

Linnunnimistä vanhimpia ovat suomalaiseen kantakieleen kuuluneet pääsky ja västäräkki. Myös joutsen, kurki, kuikka ja varis tunnettiin niminä jo yli 4 000 vuotta sitten.

Kansan keskuudessa samalla linnulla saattoi olla useitakin nimiä. Tärkeimpiä lajeja kutsuttiin koko maassa samoilla nimillä: alli, kurki, käki, korppi ja varis. Muinaissuomalaisten sanotaan kuitenkin jakaneen linnut lähinnä kahteen ryhmään, pikkulintuihin ja vesilintuihin.

Pikkulinnuista ei välttämättä paljaalla silmällä kauempaa katsottuna erottanut, mitä lajia ne edustavat. Eniten tarinoita onkin suurista tai äänekkäistä linnuista, jotka on helppo tunnistaa. Harakka, varis ja korppi kiinnittävät huomion raakkumalla, vaatimattoman näköinen käki kukunnallaan. Kaksi lintumaailman suurta ja merkittävää, kurki ja joutsen, nousevat esiin joukosta sekä ulkonäkönsä että äänensä puolesta.

Kurki oli lintujen kuningas, jonka sanottiin keväisin saapuvan käki kainalossa ja pääskynen pivossa. Korkealla ja hyvässä järjestyksessä lentävä kurkiaura lupasi lämmintä kesää.

Aikainen syysmuutto puolestaan tiesi varhaista talvea. Jos lähtiessä ei asettauduttu auraan, tuli talvesta vieläpä pyryinen.

Kurkien saapumisen jälkeen ei pirtissä sopinut polttaa pärettä, vaan ilta-askareet toimitettiin luonnonvalossa. Kevätjäillekään ei enää ollut asiaa: ”Kun sä kuulet kurjen äänen, älä mene järven jäälle”. Toisinaan sananparressa tosin mainittiin kurjen sijasta kuovi.

Kurkien metelöinti tiesi hyvää ohravuotta ja ennustipa se sitäkin, että syksyllä puolestaan miehillä on aihetta metelöidä olutta saatuaan. Kalevalassakin kurki pääsee ääneen: se herättää kiljaisullaan Pohjolan väen, kun Väinämöinen yrittää vohkia sammon.

Yleensä kurkien ja ihmisten yhteiselo on ollut sopuisaa ja kurkeen on liitetty hyviä ominaisuuksia. Maanviljelijöille peltoja sotkevat kurjet ovat perinteisesti aiheuttaneet päänvaivaa. Syksyisellä suolla kurjet ovat saaneet ruokailla rauhassa. Lentävä lause kuuluukin: ”Katsoo kuin kurki karpaloa”.

Joutsen oli myyttinen, pyhä lintu. Joutsenen uskottiin olevan ihmisen sukua ja sen äänen sanottiin muistuttavan ihmisen valitusta tai huutoa. Karhun ja hirven ohella joutsen oli yksi itämerensuomalaisten heimojen jumalaeläimistä, jota kuvattiin myös kalliomaalauksissa. Joutsenen ampujaa kohtasi itseäänkin kuolema, eikä joutsenen lihaa ollut suotavaa syödä. Ainoastaan kevättalvella saattoi ison linnun uhrata yhteisen hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Joutsenen uskottiin pitkän kaulansa avulla pystyvän näkemään eri tasoille. Se piti yhteyttä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen maailman välillä. Joutsenen siipien suojassa tekivät pikkulinnutkin muuttomatkojaan.

Kristinuskon vaikutuksesta joutsenen pyhä merkitys unohdettiin. Hyvälihaista lintua alettiin metsästää urakalla ja munatkin vietiin pesästä. Vuonna 1934 joutsen rauhoitettiin ja se saatiinkin pelastettua. Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin joutsen valittiin äänivyöryllä Suomen kansallislinnuksi.

Lähteet:

Kuu kiurusta kesään. Miksi, minne ja miten linnut muuttavat. Markku Mikkola, Jan Södersved. 1990.

Laulujoutsen, Suomen kansallislintu. Matti Leinonen. 2000.

Lennossa. Suomalainen lintu historian siivillä. Toimittaja Marjo Meriluoto-Jaakkola. 2012.

Maakuntalinnut. Antero Järvinen. 1995.

Pieni lintukirja. Suomalaista kansanperinnettä. Irma-Riitta Järvinen. 2005.