Suomalaisen ruuan kaipuu

Suomalainen maanviljelys tuhoaa Itämeren. Suomalaista maanviljelystä tuetaan liikaa. Tällaisia etenkin sosiaalisen median ojittamattoman hetteisiltä palstoilta nousseita voimakkaita väitteitä vastaan suomalaisen ruuan tuottajat ovat joutuneet puolustamaan elinkeinoaan viime aikoina.

Historiantutkijan luupin läpi katsoen väitteet siitä, että suomalaiselle ruuantuotannolle ei olisi tulevaisuudessa kiistatonta tarvetta tai että suomalaisen ruuan tuottajat eivät olisi kantaneet osaansa yhteiskuntavastuusta, kuulostavat yhtäältä historiattomilta ja toisaalta lyhytnäköisiltä.

Tuleva ei ole historiallisten tapahtumien kautta selitettävissä. Menneiden aikojen kriisit ovat kuitenkin ilmeisen mahdollisia myös tulevaisuudessa. Suomalaisen jääkaapin ja leipälaatikon sisältö ei seuraavinakaan vuosina ole louhittavissa kryptovaluutan tavoin bittiavaruudesta tai nautittavissa sähköisessä muodossa sakeilta somekanavilta. Huoltovarmimmin ja puhtaimmin se on tuotettavissa suomalaisilla tiloilla suomalaisesta maaperästä ammentaen.

Kun mennään kovaa vauhtia eespäin, väitetään taaksepäin vilkuilun olevan turhaa. Historian askelein ei kuitenkaan tarvitse loikata Suuren Pohjan sodan aikoihin 1700-luvulle tai suuriin nälkävuosiin 1860- luvulle asti, kun suomalaisen ruuan kaipuu käy todeksi. Itsenäisyytemme aikana ravinnon saanti tai ennen kaikkea sen puute on ollut läsnä aina silloin, kun yhteiskuntajärjestys on horjunut. Nälkä on ollut kriisiaikojen vakiovieras.

Vuoden 1918 tammikuusta toukokuuhun Suomi kävi sotaa. Syksyn sato saatiin korjuuseen, mutta vuoden loppuun asti tuontiyhteydet olivat kauppasaarron takia poikki. Helmikuun lopussa 1919 viljantuonti pääsi täyteen vauhtiin, mutta siitä huolimatta nälkä oli läsnä eritoten Itä- ja Pohjois-Suomen sekä suurimpien kaupunkien vähävaraisten keskuudessa.

Tuolloin muuten ulkomaiselle lainanotolle oli todellinen tarve. Kolmannes tuontiviljasta hankittiin Yhdysvalloista saadulla lainarahalla.

Suomalainen yhteiskunta kehittyi isoin harppauksin. Iloinen 1920-luku oli nimensä mukainen. Ravintoa riitti kaikille. Iloa seurasi itku, kun uusi vuosikymmen toi kansainvälisen talouslaman kylkiäisenä pula-ajan myös Suomeen. Taas oli nälkä köyhimpien suomalaisten vieraana.

Marraskuun lopussa 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi yllättäen Suomen kimppuun. Sota oli lyhyt, vain 105 päivää, mutta sotavoimien ohella hupenivat myös elintarvikevarastot. Rauhanteon myötä inhimillisiä kärsimyksiä lisäsivät uuden rajalinjan taakse jääneet tuhannet kotitalot ja pellot. Kärsimyksille ei ollut korvattavissa olevaa hintalappua.

Kesän 1940 sato saatiin korjattua, joskin kymmenes­osaa pelloista viljeli – jos viljeli – vanha vainooja uuden rajalinjan itäpuolella. Suursota runteli Eurooppaa, joten ulkomaista ei taaskaan ollut apua saatavissa pohjolan perukoille.

Kesällä 1941 Suomi oli jälleen sodassa. Talvisodassa menetetyt alueet oli vallattava takaisin. Sotaponnistukset vaativat ravintoa. Saksasta vuosittain saadun yli 200 000 viljatonnin avulla jatkosodan käyminen ja erillisrauhan teko vuonna 1944 olivat ylipäänsä mahdollisia.

Sodan jälkeen tuli rauha. Ensimmäiset suuret ikäluokat syntyivät yhteiskuntaan, jossa leipäviljaa, maitoa ja voita jouduttiin säännöstelemään vuoteen 1949 asti. Kahvin puutteen seuraukset olivat henkisiä, mutta vuoteen 1954 asti kestäneen säännöstelyn muistaa vielä moni tänä päivänä lehteään kahvikupin ääressä lukeva seniorikansalainen.

Edellisillä riveillä nousevat esiin menneiden aikojen varoittavat esimerkit. Suomalaisen ruuan kaipuu on ollut kriisin hetkinä läsnä tavalla, jota nyt yltäkylläisyyden aikana emme osaa edes kuvitella. Toivon mukaan nuo tuomiopäivän merkit saavat rauhassa kellastua historian lehdillä.

Ravinnekuormitukset, hiili­dioksidin sitomiset ja muut kiistatta kestävän kotimaisen ravinnon tuotannon jatkuvuuden turvaamiseksi tarvittavat asiat on ilman muuta ratkaistava. Nopeimmin se tapahtuu siten, että me suomalaisen ravinnon tarvitsijat olemme valmiita maksamaan suomalaisen ruuan kaipuusta nykyistä enemmän ja arvostamaan suomalaista ruuantuottajaa siitä elintärkeästä työstä, jota hän tekee.

Menneiden aikojen kriisit ovat kuitenkin ilmeisen mahdollisia myös tulevaisuudessa.