Sukututkimus vie juurille
Teuvo Ikonen viettää Kansallisarkistossa viikkokausia syksyin keväin perehdyttäessään sukututkimuskurssilaisia arkiston käyttöön.
Omien juurien etsiminen voi haastaa pitkälle matkalle. Sukututkimus auttaa pysymään oikealla reitillä.
TEKSTI: Riitta Mustonen KUVA: Jaakko Martikainen KUVITUS: Stiina Hovi
Sukututkimus on harrastus, joka vie mennessään, tietää sukututkimuskursseja vetävä Teuvo Ikonen. Hän itse sai kipinän sukututkimukseen kysyessään perhetuttavaltaan, mistä Ikosen suku on peräisin. Tuosta kysymyksestä on lähes 20 vuotta ja Ikosen sukututkimusharrastus on muuttunut eläkepäivien ammatiksi.
”On tärkeää, että syntyy riittävä motivaatio alkuun pääsemiseksi. Sen jälkeen on koukussa. Sukututkimuksesta tulee elinikäinen harrastus”, Ikonen lupaa.
Tärkein syy sukututkimukseen on Ikosen mukaan omien juurien selvittäminen. Löytää vastaus kysymykseen, mistä minä olen tullut. Lisäksi on uskonnollisia motiiveja, kuten mormoneilla, joiden uskonnon mukaan elossa oleva voi käydä kasteella kuolleen puolesta.
Mormonikirkkoa on kiittäminen siitä, että se pelasti Suomen kirkonkirjat mikrofilmeille 1950-luvun alussa ja nyt ne ovat eräiltä osin käytettävissä internetissä.
Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitos tutkii sukuja perinnöllisten tautien selvittämiseksi.
Ikonen lisää vielä yhden syyn sukututkimukseen: ”Joillakin motiivina on niin sanottu sukupuun kultaaminen. Toivotaan, että suvusta löytyisi vaikka kuinka arvokkaita ihmisiä.”
Internet tasapuolistaa
Sukututkimukseen sytytään yleensä vasta, kun työelämä on ehtoopuolella ja alkaa olla enemmän vapaata aikaa. Oman suvun tutkiminen on ollut monelle vuosien haave.
Viime vuosina nuorten harrastajien määrä on kasvanut. Internet on tasa-arvoistanut pääsyä tiedon lähteille, ja nuoret ovat taitavia internetin käytössä.
”Internet on merkinnyt valtavaa muutosta. Tietoa saa helpommin ja halvemmalla kuin ennen.”
Myös tutkimuskohteet ovat tasa-arvoistuneet. Aiemmin tutkittiin lähinnä aatelis- ja pappissukuja, mutta nyttemmin on pureuduttu myös talonpoikaissukujen historiaan.
”Tutkijoiden sosiaalinen tausta on laajentunut valtavasti 1980-luvulta. Sukututkimus on muuttunut suppean ruotsinkielisen tutkijapoppoon etuoikeudesta kansalaisliikkeeksi. Kursseilla istuu väkeä hitsaajasta tohtoriin”, Ikonen iloitsee.
”Itse toivoisin, että alettaisiin tutkia myös maaseudun tilatonta väkeä. Heistä ei ole paljon tietoa, vaikka joukko oli suuri viime vuosisadan alussa. Olen itsekin torpparin pojanpoika Enosta.”
Yksin ei kannata yrittää
Sukututkimus ei ole kovin kallis harrastus, ellei joudu matkustelemaan kaukana maakunta-arkistoissa ja kirkkoherranvirastoissa.
Aloittelijan kannattaa hankkia peruskirjallisuus, ilmoittautua sukututkimuskurssille ja liittyä alan järjestöihin. Ikonen suosittelee vähintään 30 tunnin kurssia ja jäsenyyttä Suomen Sukututkimusseurassa, Suomen Sukuhistoriallisessa yhdistyksessä ja paikallisessa sukututkimusyhdistyksessä.
”Näin pääsee hyvin alkuun, ja tämä kaikki maksaa yhteensä parisataa euroa. Suomen Sukututkimusseuran jäsenetuna kotiin alkaa tulla kaksi lehteä, ja paikallisesta sukututkimusyhdistyksestä saa vertaistukea. Sukuhistoriallinen yhdistys digitoi vapaaehtoistyönä kirkonkirjoja nettiin.”
Sitä mukaa kun digitoitu aineisto lisääntyy, mahdollisuus tehdä luotettavaa sukututkimusta paranee. Kun lähteinä ovat käsin tallennetut tietokannat, virheiden mahdollisuus on suuri.
”Pohjanmaalla pappi oli merkinnyt kirkonkirjoihin vahingossa perheelle kolmannen lapsen. Sitten hän viivasi sen yli ja kirjoitti viereen ’kolmas lapsi oli papin virhe’. Näitä sattuu”, naurahtaa Ikonen.
Henkilötietolaki koskee elossa olevia
Internetin käyttöä säätelee henkilötietolaki, mutta Ikonen muistuttaa, että laki koskee vain elossa olevia henkilöitä. Heiltä pitää olla suostumus, jos heitä koskevia tietoja julkaistaan avoimessa verkossa.
Tietosuojavaltuutettu on puolestaan määritellyt, että avoimessa verkossa ei saa julkaista 125 vuotta nuorempia tietoja. Jos tiedot ovat suljetussa verkossa eli käyttäjätunnuksen ja salasanan takana, raja on sata vuotta. Sukuhistoriallinen yhdistys noudattaa tätä sääntöä.
Ikosen mukaan rajoja rikotaan jatkuvasti, mutta jos tietosuojavaltuutettu huomaa rikkomuksen, siitä seuraa tietojen poistomääräys.
Vaikka tietojen saanti verkosta on kohentanut pääsyä tiedon lähteille, se on toisaalta vähentänyt arkistoissa kävijöitä, mistä puolestaan on seurannut arkistojen aukioloaikojen lyheneminen. Se harmittaa Ikosta, sillä on kuitenkin eri asia päästä selaamaan alkuperäistä vanhaa käräjäpöytäkirjaa kuin katsella sitä tietokoneen ruudulta.
Ikonen käyttää kursseillaan sekä tietokonetta että arkistoja. Hän tekee jokaiselle kurssille omat kotisivut ja oheisarkiston ja käy kaikkien kurssilaisten kanssa Kansallisarkistossa.
”Opettelemme arkistoetikettiä ja jokainen opettelee käyttämään mikrokorttien katselulaitetta. Kun täällä on kerran käynyt, on helppo tulla uudelleen”, Ikonen rohkaisee.
Valitse ensin lähtöhenkilö
Kun alkaa tutkia omia juuriaan, kannattaa ensin perehtyä perhearkistoihin ja etsiä vanhoja valokuvia, virkatodistuksia, perunkirjoja. Sen jälkeen pitää valita lähtöhenkilö.
Yleensä lähtöhenkilöksi tulee joku isovanhempien polvesta, 1800-luvun puolella syntynyt. Sata vuotta nuorempien henkilötiedot ovat salassa pidettäviä, mutta erityisestä syystä niitä saa katseltavaksi kirkkoherranvirastoissa ja maakunta-arkistoissa. Sukututkimus on erityinen syy.
Luovutetun Karjalan lakkautettujen seurakuntien kaikki kirkonkirjat on digitoitu, ja sata vuotta nuorempiakin tietoja pääsee tutkimaan Kansallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa.
Lähtöhenkilö valitaan usein isälinjalta, mutta Ikonen korostaa, että sukututkimuksessa isä- ja äitilinja ovat yhtä arvokkaita. Jossakin vaiheessa linjat kuitenkin kohtaavat, sillä vähäväkisessä Suomessa vastaan tulevat sukulaisavioliitot.
Sahti-Suomi ja Pontikka-Suomi
Sukunimikäytäntö on vaihdellut Suomessa, joten pelkkien sukunimien perusteella ei voi tehdä hyvää sukututkimusta. Esimerkiksi Savo-Karjalassa sukunimiä on jopa 1400-luvulta asti, kun taas muualla vaimot säilyttivät tyttönimensä.
Ikonen kutsuu Savo-Karjalaa pontikka-Suomeksi. Se oli kaskiviljelyaluetta, missä muutettiin kasken perässä ja verottajan piti tunnistaa suvut nimen perusteella. Muun Suomen Ikonen on nimennyt sahti-Suomeksi, missä ihmisillä oli patronyyminimet eli Matti Juhonpoika tai Matilda Matintytär. Talonnimet olivat erikseen ja sisarukset saattoivat ottaa eri nimet.
Tutkijan on hyvä osata ruotsia, sillä kirkonkirjat kirjoitettiin ruotsiksi 1880-luvulle asti, ja pappien äidinkieli oli ruotsi. Niinpä Mats Andersson saattoi oikeasti olla Matti Antinpoika.
”Myös syntymäaikojen oikeellisuudessa on oltava tarkka. Samassa kylässä saattoi olla viisitoista Mats Anderssonia. On tunnettava nimikäytännöt ja varmistettava tiedot alkuperäisestä lähteestä.”
Kirkonkirjat ovat onneksi luettelomaisia, joten hyvän sukututkimussanakirjan avulla ruotsia taitamatonkin pääsee eteenpäin.
Ortodoksisuvut ovat ongelmallisia, sillä kirkonkirjat olivat 1920-luvun alkupuolelle asti venäjänkielisiä. ”Jos siellä pääsee 1700-luvulle asti, se on hyvä saavutus”, Ikonen määrittelee.
Kun kirkonkirjoja ei ole, on siirryttävä maallisempiin lähteisiin, kuten henki- ja maakirjoihin ja veroluetteloihin.
Avioton lapsi aiheuttaa hankaluuksia
Mutkia sukututkimukseen aiheuttavat myös aviottomat lapset. Aiemmin sukupuolisuhteet kuuluivat vain avioliittoon, joten jos lapsi syntyi ennen avioliittoa, hänet merkittiin aviottomaksi.
”Jäljittäminen on hyvin vaikeaa, jos ei löydy tietoa, onko isä tunnustanut lasta tai onko asia viety käräjille. Joitakin tapauksia on pystytty selvittämään dna:n avulla. Huomattava osa jää luotettavan tiedon puutteessa pimentoon”, Ikonen toteaa. ”Nämä ovat joillekin hyvin arkoja, vaiettuja asioita.”
Sukututkimuksessa on perinteisesti käytetty biologista sukukäsitettä. Niinpä esimerkiksi adoptiolapsi merkitään yleensä sukuun, muttei tämän jälkeläisiä.
”Nähtäväksi jää, miten esimerkiksi sateenkaariperheiden kanssa menetellään. Pysytäänkö tiukasti geneettisellä linjalla vai erotetaanko biologinen ja juridinen sukulaisuus. Tähän asti on pysytelty biologisella linjalla.”
Maahanmuuttajataustaiset sukulaiset ovat oma lukunsa. Joissain maissa suvun käsite on horisontaalinen: suvun voimaa pyritään lisäämään ottamalla perheeseen uusia jäseniä. Aiemmista sukupolvista saattaa olla vain isän syntymäaika tiedossa.
Kerran hyvin tehty riittää
Huolellisuus ja tarkkuus ovat sukututkimuksen a ja o. Kun tutkimuksen tekee kerralla hyvin, sitä ei lasten tai lastenlasten tarvitse enää toistaa.
”Sukututkimus on valtavan pitkäjänteistä työtä. Muutama vuosi on siinä lyhyt ajanjakso. On tärkeä kirjata kaikki tiedot ylös, myös lähdetiedot. Moni jättää kirkonkirjoista saatavat kummitiedot pois, mutta nekin kannattaa jäljentää, sillä ne kertovat ystäväpiiristä”, Ikonen opastaa.
Tutkijoiden mukaan tutkimus on tutkimus vasta, kun se on julkaistu. Suomessa julkaistaan 70–100 sukukirjaa vuodessa. Niiden taso on kirjava, tietää Ikonen, joka on istunut kaksi vuotta sukukirjojen kilpailuraadissa.
”Erottaisin varsinaiset sukukirjat sukujulkaisuista, joita tehdään esimerkiksi sukukokouksia varten. Sukukirja on aina ison työn tulos, sydänverellä kirjoitettu.”
Tarinoista lihaa luiden päälle
Sukututkimus on enimmäkseen yksinäistä puurtamista, mutta kun siitä saa tuloksia, niitä on ilo esitellä sukukokouksissa. ”Muutkin kiinnostuvat, ja on ihmeellistä, miten monella on hämmästyttävän hyvä muisti. Suvusta löytyy perimätietoa, ja tutkimus saa lihaa luiden päälle.”
Ikonen kaipaa Suomeen keskitettyä järjestelmää, joka kokoaisi sukututkimukset yhteen muidenkin katsottaviksi. Nyt pienimuotoiset sukututkimukset unohtuvat helposti piironginlaatikoihin.
Ikonen on päässyt oman sukunsa tutkimisessa 1600-luvulle. ”Kaksi yli 80-vuotiasta tätiä ei anna ikinä anteeksi, että osoitin, ettei sukumme olekaan Kuikka-Koposia, vaikka perimätieto niin kertoi.”
Sukututkimus tuo aina yllätyksiä. ”Ei tarvitse kovin paljon raaputtaa, niin paljastuu erilaisia kaidalta polulta poikkeamisia. On yritettävä eläytyä sen ajan lainsäädäntöön ja kirkkokuriin. Eivätkä juuret läheskään aina löydy sieltä, mistä on arvellut, sillä ihmiset muuttivat entisaikaankin paljon.”
Jokainen askel taaksepäin on palkinto ja kannustaa yrittämään syvemmälle omiin juuriin. Tavallinen ihminen voi tutkia esivanhempiaan katkeamattomana linjana yleensä 1700-luvun alkupuolelle, jotkut jopa 1500-luvulle asti.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
