Talonpoika oli demarin mamu

1986 oli kotimaan politiikassa pähkähullu vuosi. Oikeastaan koko sodanjälkeisen ajan Suomea hallinnut punamulta oli kriisissä. Kokoomus teki viimein paluuta hallitusvastuuseen. Poliittiseen keskustaan päin kääntynyt puolue sai kilpakosijat sekä SDP:n Sorsasta, että keskustapuolueen Väyrysestä. Jälkimmäisen päätä sekoitti myös hänen kohdaltaan jo kesällä alkanut presidentinvaalikampanja.

Sorsan hallituksessa käytiinkin avoimet turpiinvetokisat niin energiapolitiikan suunnasta, koskiensuojelusta, verotuksesta, devalvaatiosta, idänkaupasta, rakennuslain uudistuksesta kuin ”piikavähennyksestäkin”.

Näytelmän kaikki käänteet paljastuisivat vasta kevään 1987 eduskuntavaalien jälkeen. Mutta demarien kortit tulivat näkösälle hyvissä ajoin: puolue ratsastaisi vaaleihin ruokakorin sietämättömällä hinnalla ja maatalouden tuella.

SDP:lle maatalouden kurittaminen oli ollut peruskauraa kampanjoissa. Vuoden 1966 maanvyöryvoitto tuli, kun puoluesihteeri Pitsinki lupaili suomalaisille ilmaiset sokeritkin. Marraskuun puoluetoimikunnassa (6.11.1986) puheenjohtaja Sorsa myhäilikin, että ”vanhoilta tovereilta tulee ruokakoriasiassa positiivista palautetta. Ne oikein korskahtavat, kun tunnistavat vanhan sotatorven”.

Talonpojat olivatkin demareille sitä, mitä maahanmuuttajat perussuomalaisille tänään. Molemmat tarjosivat kasvot jollekin, mitä pelätä ja höykyttää ilman riskiä oman kannatuksen romahtamisesta.

SDP meni niin pitkälle, että painatti ay-liikkeen rahoilla julisteita, jossa MTK:n Heikki Haaviston näköinen mies söi duunariperheen pöydässä. Se kampanjointi ei ajatuksellisesti eroa yhtään esimerkiksi perussuomalaisten lahtelaisen kansanedustajan Jari Ronkaisen härskistä vaalianimaatiosta edellisissä mittelöissä.

Kova panostus maatalouden mollaamiseen oli vikatikki. Demarit menettivät 100 000 ääntä. Potin keräsi punamullan nenän edestä kokoomus, jonka paikkaluku kasvoi yhdeksällä. Vaaleista tulikin saranakohta kokoomusjohtoiseen aikaan, sillä heidän hallitusvastuutaan on jatkunut siitä saakka lähes keskeytyksettä.

Onko poliittinen kulttuuri muuttunut? Nyt härskillä mustamaalaamisella ja valheita esittämällä on voitettu eduskuntavaaleja Suomessa ja muualla, erotettu Britannia EU:sta ja nostatettu muuan herra Trump ameriikan presidentiksi. Kansan enemmistö näyttää saavan sitä, mitä sen halutaan haluavan.

Muutama vuosi noista 1987 sinipunavaaleista saimmekin jo päättää jäsenyydestämme Euroopan unionissa. Silloin tahtipuikkoa heilutteli teollisuus, jolle vapaakauppa oli itsemääräämisoikeutta tähdellisempää. Maatalous oli jälleen näkyvässä roolissa mutta nyt melkein kaikilla oli rakkautta talonpojille. Markat tosin jäivät Brysselin taskuun, mutta ei sitä siinä tohinassa huomattu. Venäjäkin luhistui ihan vieressä, ihan silmissä.

Saimmeko oikean kuvan siitä, mihin olimme menossa? Ymmärsimmekö, kuinka perusteellisesta talouden ja sitoumusten muutoksesta jäsenyydessä oli kysymys?

Oli mukavaa kuulua joukkoon. Siinä oli pöhinää ja tsäänssejä. Nyttemmin pöhinä on loppunut ja unionin perusta keinuu jo pelkästä Italian kansanäänestyksestä. Itävallassa valmistellaan Öxitia, ja Suomessakin puuhataan Fixitiä. Kaikki tämä nyt, kun sitä unionin alkuperäistä ideaa – eurooppalaista yhteistyötä – eniten kaivattaisiin.

Politiikassa tehdään virheitä ja huonoja päätöksiä heikon valmistelun tuloksena. Virheet voi korjata mutta kuinka korjata sellaista, jossa johdetaan tahallaan harhaan tai rakennetaan vihollisuuksia? Tähän asti uskoin, että valistunut äänestäjä ei mene helppoon. Kansanvallan vesi on taas mustaa, niin kuin aikakin.