Addiktiota aiheuttava ikisuosikki pitää pintansa vuosikymmenestä toiseen
”Iijoki-sarja ei ole vain kertomus Kalle Päätalosta. Se on myös kertomus Suomesta. Päätalo ehti nähdä sodat, pulat ja nousukaudet. Ne hän myös kirjoihinsa ikuisti”, kirjoittaa Antti Heikkinen.
En varmaan saa lopetettua, ennen kuin olen tavaillut Pölhökanto Iijoen törmässä -kirjan viimeiset rivit, kuvaa Iijoki-addiktiotaan sarjaa kahdeksatta kertaa lukeva Heikkinen arvelee. Kuva: Pekka Fali9.5.202408:00
On asioita, joista ei pääse erilleen. Enkä nyt puhu mieltä kalvavista mustista muistoista, en traumoista enkä päihteistä. Tarkoitan hyvälaatuisia juttuja, jotka seuraavat kantajaansa vuodesta toiseen hänestä kertaalleen otollisen tarttumapinnan saatuaan.
Omalla kohdallani sellainen on Kalle Päätalon Iijoki-sarja. Aloin tuossa lueskella Huonemiehen poikaa ja nyt olen menossa 26-osaisen sarjan viidennen osan loppupuolella. Enkä varmasti saa lopetettua, ennen kuin olen tavaillut Pölhökanto Iijoen törmässä -kirjan viimeiset rivit.
Päätalo-addiktioni on sitä luokkaa, jotta omien laskujeni mukaan luen mainittua sarjaa läpi jo kahdeksatta kertaa. Edellinen lukurundini sijoittuu vuoteen 2019, jolloin sain kirjoittaa Päätalon syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi kirjan.
Sen naputteleminen tiesi melko perinpohjaista möyriskelyä niin Iijoen törmässä kuin muussakin Päätalon tuotannossa. Rehellisesti sanottuna siksi perinpohjaista, jotta arvelin saaneeni Kallesta kyllin.
Vaan eipähän mitä. Tässäpä taas vierestä seuraan, kuinka haavoittunut Kalle käy toipumislomallaan naapurikylällä naisissa.
Päätalo-addiktioni on sitä luokkaa, jotta omien laskujeni mukaan luen mainittua sarjaa läpi jo kahdeksatta kertaa.
Jos viimeksi luin vuolaan mölläristin tuotannon kirjantekoa varten, oli minulla tälläkin kertaa syy tarttua hänen teoksiinsa. Sorvasimme talvella teatteriin Päätalon Susipari-näytelmän. Laittelimme perikunnalta saamamme luvan kanssa kovin pitkää kertomusta uusiin puihin, mutta pysyttelimme uskollisena kirjailijan kielelle.
Susiparissa se on suurelta osalta koillismaalaista murretta, joka asettuu savolaiseen suuhun hankalasti. Pidin kunnia-asianani puhua niin, etteivät Päätalon tekoselkosten puheenparresta paremmin perillä olevat katsojat päästäisi tuskaisia voihkaisuja.
Niinpä lenailin Iijoki-sarjan alkuosia murretta virittääkseni. Tulin jääneeksi koukkuun ja totesin, jotta ei oma Päätalo-maljani ole läikkynyt reunojensa yli. Ei, vaikka muistan ulkoa tapahtumat ja monet repliikitkin. Niin vain päästelen selkäkeikkanauruja tai hikoilutan liikutuksesta silmiäni aivan kuin uutena tulevan tekstin ääressä.
Enkä ole loikkinut sivuja yli silloinkaan, kun teksti käy pikkuisen pitkäveteisenä tai ennemminkin kerrottua kertaavana. Esimerkiksi savottavälineittensä kunnostamista Päätalo kuvailee niin usein, että jos minulle tuotaisiin pokasaha ja teroitusvärkit, olisin terän purukuntoon pistämisestä vähintäänkin jyvällä. Olisin, vaikka en ole koskaan joutunut pokasahaa viilaamaan.
Vaan sen sorttisiin asioihinpa Iijoki-sarjan ainutlaatuisuus kätkeytyneekin.
Iijoki-sarja ei ole vain kertomus Kalle Päätalosta. Se on myös kertomus Suomesta. Päätalo ehti nähdä sodat, pulat ja nousukaudet. Ne hän myös kirjoihinsa ikuisti.
Päätalo syntyi syrjäisessä selkosessa viime vuosituhannen alkupuolella ja kuoli vuosituhannen vaihduttua. Iijoki-sarjassa hän kertoo silminnäkijän luotettavuudella elämästä, joka oli jo isolta osaltaan kadonnut 1970-luvun alussa eli silloin, kun Päätalo saagaansa aloitteli.
Katoaminen ei koskenut yksin alkukantaisen koilliskairan kuvausta. Myös jälleenrakennusvuodet ja korttiajat olivat jo historiaa. 1950-luvulla auton omistajaksi pääseminen oli kova juttu, 1970-luvun alussa peltilehmän kylkeen pystyivät jo tavallisen duunarinkin kynnet.
Sodasta oli aikaa pari vuosikymmentä. Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli jo pyhitetty rintamakuvaus. Monien lukijoiden Linnan veroiseksi kirjailijaksi nostama Päätalo kertoi samoista ajoista muonittajaksi päätyneen ja ensimmäisessä taistelussaan sotimiskuntonsa menettäneen sattuma-alikessun silmin.
Tarkasti kertoikin, sukupuolitautitartuntoineen kaikkineen. Päätalo ei tehnyt itsestään sotasankaria. Eikä sankaria muutenkaan. Iijoki-sarjassa Kalle Päätalo -niminen minäkertoja on moraaliton, hankala, kaksinaamainen, pelokas, estynyt, härski ja epärehellinen.
Iijoki-sarja ei ole vain kertomus Kalle Päätalosta. Se on myös kertomus Suomesta. Päätalo ehti nähdä sodat, pulat ja nousukaudet. Ne hän myös kirjoihinsa ikuisti.
Toisaalta hän on myös sitkeä, sairaalloisen ahkera, lapsirakas, hauska ja rehellinen. Romaanihenkilö Päätalosta kirjoittanut kirjailija Päätalo taas oli ennen muuta noita viimeksi mainittuja. Nimenomaan kirjailijana. Ihmisenä hän kantoi myös romaanihenkilönsä nurjat piirteet.
Ja käsi ylös, ken ei noista kenkuistakin piirteistä itseään löydä? Niinpä.
Maailma muuttuu nopeasti. Ihminen ei niinkään.
Iijoki-sarjasta löytyy kohtaus, jossa teini-ikäinen Kalle palailee pitkältä uittoreissulta. Hän on oppinut kantamaan tilinsä kotiin, hänen on ollut pakko, mutta nyt Kalle päättää humputella ja laittaa elämänsä risaiseksi ostamalla sekä sulatejuustoa että suklaalevyn.
Ei uutta älypuhelinta, ei merkkivaatteita, ei pelikonetta, ei muovitilpehööriä. No eihän niitä 1930-luvun lopulla taivalkoskelaisista kaupoista saanutkaan, ei sillä.
Mutta paljon muuta olisi saanut. Kallelle riittävät suklaa ja sulatejuusto. Ne hän söi ja oli tyytyväinen elämäänsä.
Niin että perun puheeni. Kyllä se on tietyissä asioissa muuttunut ihminenkin.Ikävä kyllä.
Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
