Vaiettujen tabujen avaaja
Esikoiskirjansa julkaisun jälkeen Pauliina Rauhala jätti työnsä opettajana ja keskittyi kirjoittamiseen. Ajatuksia hän kirittää liikkeelle lenkkeilemällä perheen koiran kanssa. Pekka Fali14.3.201815:00
Lestadiolaiset puhuvat yhteisöstä. Se sana vilahtaa usein kirjailija Pauliina Rauhalankin puheessa.
Yhteisössä kasvanut Rauhala tarkastelee lestadiolaisuutta nykyään etäisyyden päästä, mutta lapsuudesta asti mielessä itäneet kysymykset ovat versoneet kahdeksi romaaniksi asti.
Oululaisen Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (2013) kertoo kahden lestadiolaisen rakkaustarinan sekä kuvaa väsymystä, johon ehkäisyn kieltäminen pahimmillaan voi johtaa. Kirja oli arvostelu- ja myyntimenestys.
Toisessa kirjassaan hän halusi tutkia vanhoillislestadiolaisten keskuudessa 1960- ja 1970-luvulla jyllänneistä hoitokokouksissa. Aiheeseen tarttuminen ei kuitenkaan ollut helppoa, ja epäilys kalvoi vielä kirjoitusvaiheessakin.
”Olin väsynyt niihin teemoihin, mietin miksi vatvon niitä vieläkin. Mietin myös ajanko itseni kaunokirjallisesti marginaaliin, jos toistelen vain näitä uskonnollisia teemoja.”
Kaikista epäilyistä huolimatta Rauhala jatkoi kirjoittamista. Uusi kirja Synninkantajat ilmestyy maaliskuun puolivälissä.
Hoitokokoukset ovat lestadiolaisille Rauhalan mukaan jopa suurempi tabu kuin ehkäisy. Kokouksissa seurakunnan jäsenille annettiin julkista sielunhoitoa, ja väärinä pidettynä tapoja pyrittiin erottamisen uhalla kitkemään pois. Esimerkiksi television katsominen ja seurusteleminen ei-lestadiolaisten kanssa oli kiellettyä.
”On kiinnostava kysymys, kuinka pieneksi usko tai ihmisen ajattelu voi käpertyä, kuinka pieneksi rajat voi vetää.”
Hoitokokoukset olivat monille hyvin rankkoja kokemuksia, Rauhala puhuu yhteisöllisestä traumasta. Edes sukulaiset eivät puhu niistä mielellään.
”Olen jo pienenä tyttönä lukenut 60-luvun pöytäkirjoja ja miettinyt mitä tässä tapahtuu, miksi käytetään tällaisia vuorosanoja ja miksi sukulaiseni ovat olleet tällaisissa mukana.”
Kokouspöytäkirjoihin on vaikea päästä käsiksi, ja osa niistä on tuhottukin. Rauhala haluaisi ne tutkimuskäyttöön, jotta tapahtumista voitaisiin oppia ja vahingollisista tavoista luopua lopullisesti.
”Yhä useammat ihmiset ajattelevat, että pitää katsoa kohti kipeitäkin paikkoja.”
Taivaslaulusta Rauhala sai paljon positiivista palautetta. Yhteisön sisältä kaikui myös pettymystä ja surua, sillä kaikki eivät hyväksy yhteisön käytäntöjen kritisoimista. Toisaalta taas jotkut ei-lestadiolaiset pitivät uskonnon kuvausta liian positiivisena.
”Yhteisössä ihmisten ja perheiden tilanteet ovat hyvin moninaisia. Monet ovat vilpittömästi tyytyväisiä ja onnellisia. Kaikkia lestadiolaisia ei pidä uhriuttaa.”
Luultavasti Synninkantajatkin aiheuttaa keskustelua sekä yhteisön sisä- että ulkopuolella. Sen sävyä Rauhala ei halua arvailla.
”En ole lähtökohtaisesti riidanhaluinen ihminen, vaan pyrin sopusointuun ja haluaisin ajatella asiat parhain päin. Onhan sellaisen position ottaminen minulle henkisesti vaativaa, mutta siitä huolimatta en voinut jättää kirjoittamatta.”
Synninkantajien jälkeen Rauhala aikoo jättää lestadiolaisuuteen liittyvät teemat, aihe on nyt käsitelty hänen osaltaan. Seuraavaksi hän aikoo kirjoittaa lastenromaanin, siihen on jo apurahakin.
”Ajattelin, että tarvitsen nyt jotain todella erilaista. En ajattele sitä välityönä, mutta se on jonkinlainen siirtymä aikuisten proosassa seuraaviin teemoihin.”
Rauhalalla on jo pitkään ollut ajatus kirjoittaa jotain lapsille, ennen kuin hänen omat 6-, 9- ja 13-vuotiaat lapsensa kasvavat yli lastenkirjoista.
”Toivottavasti saan sen ajoissa valmiiksi. Jos keskimmäinenkin lapsi ehtii teini-ikään, kirja on jo vähän myöhässä.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
