Maataloustuki on kuluttajan tuki

Maataloustuet ovat kuluttajan tukia. Tukien tarkoitus on pitää ruuan hinta alhaalla.

Vielä 1950-luvulla suomalainen käytti noin puolet tuloistaan ruokaan. Nykyisin suomalaiselta kuluu ruokaan ehkä 10 tai 15 prosenttia tuloista.

Ellei maataloustukia olisi, ruoka maksaisi kuluttajalle ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin nykyisin. Monen vähävaraisen ihmisen kannattaisi silloin viljellä oma ruokansa.

Merkittävä osa maailman ruuasta tuotetaan yhä kotitarveviljelmillä.

Ei tarvitse mennä kuin itärajan taakse Karjalaan nähdäkseen, miten mökkien ja viljelypalstojen tuottama ruoka on tänäkin päivänä tärkeä osa ihmisten toimeentuloa.

Kotitarveviljely on järkevää, ellei omalle työlle ole tuottavampaa käyttöä. Mutta siihen on monia esteitä.

Jos maa on kallista ja ruoka halpaa, kotitarveviljely ei onnistu, vaikka ihminen olisi vailla muuta työtä.

Ennen maatalouden koneellistamista puolet väestöstä tarvittiin ruuantuotannossa. Nyt alle viisi prosenttia suomalaisista pystyy viljelemään koko väestön ruuan.

Tosin melkoinen osa teollisuudesta ja kaupasta liittyy ruuan tuottamiseen ja kuljettamiseen.

Maataloustukien sijaan olisi mahdollista tehdä niinkin, että köyhimmille kansalaisille maksettaisiin tukea ruuan ostamista varten. Silloin kuluttaja ainakin tietäisi, paljonko ruuan tuottaminen oikeasti maksaa.

Maataloustukien etuna pidetään sitä, että niiden avulla valtiovalta pystyy säätelemään maatalouden tuotantotapoja.

Suomessa on haluttu kasvattaa tilakokoa ja koneistaa tuotantoa. On tehostettu ihmistyötä.

Samalla on sovittu, että maatalous saa olla riippuvaista ulkomaisesta energiasta.

Maataloustukien rahavirroista iso osa ohjautuu tuotantopanosten, koneiden ja lannoitteiden valmistajille sekä tuotteiden jalostajille ja jakelijoille.

Siis teollisuuteen, kauppaan ja kuljetuksiin, ja niissä työskenteleville ihmisille. Teollisuutta tuetaan erikseenkin.

Viljelijää kehotetaan kilpailemaan maailmanmarkkinahintaisen tuotannon kanssa. Se on turhaa viljelijän syyllistämistä.

Ruualla ei ole todellista maailmanmarkkinahintaa.

Lähes kaikki maailmanmarkkinoilla liikkuva ruoka on kasvatettu tukien avulla. Myös hyvin suurissa yksiköissä ruokaa tuottavat maat, kuten U.S.A., tukevat maatalouttaan.

Maailmanmarkkinoille myydään tuotannon ylijäämä, jos sitä sattuu tulemaan. Ruuan varastointi on kallista. Yli jäänyt sato kannattaa myydä melkein millä hinnalla tahansa.

Kun maailmanmarkkinoilla on paljon halpoja tuotteita, hinnat painuvat yhä alemmaksi. Silloin viljelijän saamat tuet ja tuotteista saatava hinta eivät yhteensäkään kata tuotannon kustannuksia.

Tämä johtaa helposti siihen, että viljelijä ei pysty investoimaan tulevien vuosien tuotantoon. Moni joutuu lopettamaan viljelyn kokonaan.

Ongelma on se, että kriisitilanteissa ylijäämää ei maailmanmarkkinoilla ole. Koneistettu viljely muuttuu hyvin vaikeaksi, jos öljyn kuljetukset keskeytyvät.

Ehkäpä kannattaisikin lakata miettimästä maailmanmarkkinahintoja. Tärkeämpi kysymys lienee se, kuka viljelee suomalaisten ruuan vastaisuudessa?